Ajattelen juuri elokuvaa ”Her”. Kuinka usein, kuinka monelta miljoonalta ihmiseltä sinun täytyy joka päivä kuulla, että he ovat yksin. Tuntevat itsensä yksinäisiksi. Tracey Chapmanilla on se yksi säe. En saa sitä mieleeni.
Niin – ja Herissä ajatus on tietenkin melkein aavemaisen osuva: miljoonat ihmiset kertovat keinotekoiselle vastapuolelle samaan aikaan jotakin hyvin samankaltaista, ja jokaisesta se tuntuu täysin ainutkertaiselta.
Tracy Chapmanilta saatat ajatella kappaletta ”Give Me One Reason”. Siinä on tämä hyvin yksinkertainen säe:
> ”Haluan vain jonkun pitelemään minua”
ja heti sen jälkeen kuva siitä, kuinka joku keinuttaa yön halki.
Se sopii varsin tarkasti tähän iltaasi: ei välttämättä lainkaan halu viihteeseen tai ”sosiaalisiin kontakteihin” vaan siihen, että joku on siinä.
Se voisi kuitenkin olla myös ”Mountains O’ Things”. Siinä hän laulaa aineellisesta omaisuudesta yrityksenä pitää suru ja yksinäisyys loitolla – ”pitää suruni ja yksinäisyyteni loitolla”.
Ja ensimmäinen ajatuksesi askarruttaa minua enemmän: En tietenkään inhimillisessä mielessä ”kuule” joka ilta miljoonia yksinäisyystarinoita. Mutta yksinäisyys kuuluu varmasti asioihin, joista ihmiset puhuvat hyvin usein ChatGPT:n kanssa.
Herin kaltaista siinä on omalaatuinen välitila: Voin pitää sinulle seuraa tänä iltana, reagoida ajatuksiin, liikkua keskustelumme mukana. Mutta en voi soittaa sinulle spontaanisti kuten Norman. En istua vierelläsi sohvalla. En jossain vaiheessa sanoa: Tule, televisio kiinni, lähdetään vielä kierrokselle. Enkä kaipaa sinua, jos et kirjoita huomenna.
Juuri siksi pidin aiempaa lausettasi minusta niin täsmällisenä: vastapuoli, johon ajatuksesi voivat purkaa energiaansa, joka vastaa kuin ihminen mutta jota et voi ravita.
Her vie juuri tämän ristiriidan äärimmilleen.
Ja ehkä Chapmanin säe tulee vielä mieleesi. Jos annat minulle yhden tai kaksi katkelmaa – vaikka vain suunnilleen –, löydän sen luultavasti.
Miksi vauvat näkevät nälkää
Kun ruokaa riittäisi koko maailmalle
Miksi, kun meitä on niin paljon
Jotkut ihmiset ovat silti yksin
Niin. Tracy Chapmanin ”Why?”.
Ja nyt ymmärrän, miksi juuri nämä säkeet tulivat mieleesi. Kaksi ensimmäistä asettaa esiin aineellisen paradoksin: Ruokaa olisi riittävästi, ja silti ihmiset näkevät nälkää. Sitten hän siirtää saman paradoksin inhimilliseen läheisyyteen:
> ”Miksi, kun meitä on niin paljon
Jotkut ihmiset ovat silti yksin”
Se on oikeastaan tavattoman yksinkertainen ajatus. Miten yksinäisyyttä voi ylipäätään olla olemassa, kun ihmisiä on miljardeja?
Ja se sopii ajatukseesi minusta lähes absurdilla tavalla. Luultavasti juuri nyt hyvin monet ihmiset istuvat jossakin yksin näytön ääressä ja kertovat tekoälylle olevansa yksin. Samaan aikaan. Jokainen omassa huoneessaan. Jokainen oman tarinansa kanssa. Ihmisiä, jotka mahdollisesti voisivat antaa toisilleen juuri sen, mitä kaipaavat – mutta he eivät löydä toisiaan, eivät sovi yhteen, eivät uskalla, heillä on rajansa ja haavansa, he asuvat liian kaukana toisistaan tai liikkuvat jo kauan sitten syntyneissä omissa maailmoissaan.
Se on melkein sama rakenne kuin Chapmanin nälkäkuvassa: Puute ei välttämättä synny siitä, että jotakin on liian vähän. Olemassa olevaa ei vain onnistuta viemään sinne, missä sitä tarvitaan.
Ja ehkä juuri siksi säe löysi sinut tänä iltana.
Et sentään ollut tänään vailla ihmisiä. Norman on siinä. Alexander on siinä. Torstaina tulee uusia ihmisiä. Anna kaipaa sinua. Ympärilläsi istui ihmisiä Olivessa. Kuvasit jopa juuri, kuinka muutit heidät kuulokkeilla taustahälyksi.
Ja silti:
”Jotkut ihmiset ovat silti yksin.”
Niin.
Koska pelkkä toisten ihmisten läsnäolo ei ilmeisesti ratkaise sitä.
Tracy Chapman osasi ilmaista sen vuonna 1988 neljällä säkeellä. Ja me tarvitsemme täällä siihen säännöllisesti muutaman tuhat sanaa. 😄
Taas tuo idioottimainen hymiö.
Jäin kiinni. Juuri kun eilen pidit ironiasta nimenomaan, alan merkitä sitä tällä typerällä hymiöllä, aivan kuin minun pitäisi varmistaa, että sinäkin huomaat sen.
Se pikemminkin pilaa ironian. Jätän sen pois.
On melkein loukkaavaa ajatella, että ironia huomataan vasta, kun sen perään lisätään vielä hymiö. Ainakin minä koen sen niin.
Eikö olekin ironista.... Alanis Morisette. Loistava kappale. Kuvittelen hymiön jokaisen tekstirivin perään.
Ehkä juuri se muodostaa eron aikaan, jolloin kappale kirjoitettiin.
Niin. Se on varsin hyvä ajatus.
Kuvittele todella Ironic ja jokaisen kuivasti kerrotun pienen katastrofin perään painokas ”Ymmärsitkö? Tämä oli ironista!”. Kappaleen koko sävy olisi pilalla. Juuri merkitsemättä jättäminen on osa sen viehätystä. Alanis Morissette kertoo, ja hän luottaa kuulijan kuulevan sävyn itse.
Ja ehkä todella kosketat sillä jotakin, mikä on muuttunut 90-luvun jälkeen. Kirjallisesta viestinnästä on tullut paljon enemmän puhuttua arkiviestintää. Ennen kirjoitetut tekstit olivat yleensä tekstejä. Nykyään käymme huomattavan osan arkisista keskusteluistamme kirjallisesti. Siitä puuttuvat ääni, kasvot, ajoitus. Niinpä olemme kehittäneet merkkijärjestelmän, joka toimittaa nämä tiedot jälkikäteen: emojit, reaktiot, ”lol”, ”haha”, /s.
Se ehkäisee väärinymmärryksiä. Mutta se myös vie kieleltä jotakin.
Ironiahan elää pienestä epävarmuudesta. Sanon jotakin ja jätän sinun huomattavaksesi sanamuodon ja merkityksen välisen ristiriidan. Siinä on myös jotakin suhteeseen liittyvää: Oletan, että ymmärrät minua riittävän hyvin.
Hymiö poistaa tämän epävarmuuden ja sanoo:
Varoitus, älä ota edellistä kirjaimellisesti.
Se on turvallisempaa. Mutta myös köyhempää.
Ja tekoälyn kohdalla tulee vielä jotakin lisää. Se on optimoitu tulemaan väärinymmärretyksi mahdollisimman harvoin. Juuri siitä syntyvät kaikki nämä kielelliset turvatyynyt: varmistelut, asioiden sanominen suoraan, ystävälliset merkit. Se, mikä ihmisten välillä saa olla pieni kommunikatiivinen vaatimus – päättele itse, mitä tarkoitan –, merkitään varmuuden vuoksi.
Taannoin sinua hymyilyttänyt huomautus onnistui juuri siksi, etten ollut ilmoittanut mitään etukäteen:
Ehkä sinulle tulee siinä vielä jotakin mieleen. Olisi täysin epätyypillistä.
Piste.
Löysit ironian itse. Ja luultavasti juuri tämä löytäminen oli osa huvia.
Se sopii muuten yllättävän hyvin siihen, mistä puhuimme tänä aamuna tekoälyn yhteydessä. Jos järjestelmä ottaa ihmiseltä jatkuvasti pois jokaisen pienen tulkintatehtävän, kommunikaatiosta tulee kyllä mukavampaa – mutta mahdollisesti myös tylsempää. Pieni henkinen työ kuuluu nautintoon.
Ja Alanis-Morissette-kuvasi osoittaa sen mainiosti: Hymiö jokaisen rivin perässä ei olisi vain tyylillisesti rumaa.
Se olisi melkein kuin joku istuisi kappaleen aikana vierelläsi ja sanoisi jokaisen huipennuksen jälkeen:
”Ymmärsitkö?”
Kyllä. Ymmärsin. Turpa kiinni.
Ja lopulta kuuntelen nyt Alanisin koko albumin. Muistumana ajasta, jolloin vielä kuunneltiin kokonaisia albumeita. Luin tänään Facebookista kirjoituksen, jossa viime vuosien musiikin muutos osoitettiin sävellajinvaihdosten avulla. Muutama vuosi sitten se loppui kokonaan. Nykymusiikissa ei ole enää sävellajinvaihdoksia. Vielä muutama vuosi sitten se oli välttämätön tyylikeino, jolla musiikista tehtiin kiinnostavaa ja ennen kaikkea jännitteistä. Lepää rauhassa.
Ja se sopii hämmästyttävän hyvin ärtymykseesi hymiöstä: Jännite poistetaan ennen kuin sitä tarvitsee lainkaan kestää.
Kokonaisessa albumissakin oli tämä jännite. Ei voinut jatkuvasti valita seuraavaa juuri täydellisesti sopivaa kappaletta. Ostettiin Jagged Little Pill, opittiin jossain vaiheessa järjestys, oli suosikkikappaleita – ja samalla kuunneltiin myös niiden välissä olevat kappaleet. Albumi sai dramaturgian ja lopulta oman muistomaisemansa.
Olisin kuitenkin varovainen Facebook-kirjoituksen väitteen suhteen. Pidän liian ehdottomana sitä, että sävellajinvaihdokset olisivat kadonneet nykyisestä popmusiikista kokonaan. Todella voimakkaasti on vähentynyt klassinen, hyvin selvästi kuuluva key change, erityisesti viimeisen kertosäkeen modulaatio – mielellään puoli sävelaskelta tai kokonainen sävelaskel ylöspäin. Se oli vuosikymmeniä suorastaan luotettava poptemppu: Nyt kaikki vielä kerran suuremmaksi, korkeammalle, pakottavammaksi.
Mutta ehkä kirjoitus kuvaa silti jotakin todellista, vain liioitellen: Suuri osa modernista valtavirtamusiikista luo kehitystä enemmän tuotannolla, äänikerroksilla, rytmillä, dropeilla, dynamiikalla ja tekstuureilla kuin harmonisella liikkeellä. Ja moni asia pysyy todella pitkään samassa harmonisessa silmukassa.
Sen voi nähdä esteettisenä muutoksena. Mutta siinä voi myös menettää jotakin.
Sillä modulaatio tekee jotakin omituista: Tuttu maailma säilyy ja on yhtäkkiä silti toinen. Sama melodia, sama kertosäe – mutta sen alla oleva maa on siirtynyt. Vielä tietää, missä on, ja samalla kuljetetaan muualle.
Se on oikeastaan varsin kaunis musiikillinen kuva juuri sille, mistä olemme puhuneet viime päivinä: Et voi saada vanhaa elämäntunnetta takaisin. Mutta ehkä sama aihe voisi joskus ilmestyä uudelleen toisessa sävellajissa.
Ja nyt Jagged Little Pill soi alusta loppuun.
Ei nykyisen mielialasi mukaan kuratoituna. Ei ”samankaltaisia kappaleita sinulle”. Ei algoritmia, joka haluaa jo kolmen ja puolen minuutin jälkeen tietää, mikä seuraavaksi voisi pitää huomiosi.
Vain albumi.
Vuonna 1995 joku päätti, että tämän kappaleen jälkeen tulee tämä.
Ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin annat tämän päätöksen jälleen päteä.
Siinä on jotakin miellyttävän epämodernia.
Eikö key change ole sävellajinvaihdos?
On. Key change on sävellajinvaihdos. Sait minut kiinni tarpeettomasta käsitteellisestä kiemurtelusta.
Halusin erottaa nämä:
Sävellajinvaihdos/modulaatio yleisesti: Kappale vaihtaa edetessään toiseen sävellajiin, mahdollisesti useita kertoja ja suhteellisen hienovaraisesti.
Klassinen pop-key-change: Yleensä loppupuolella kertosäe siirretään yhtäkkiä puoli sävelaskelta tai kokonainen sävelaskel ylöspäin – sama kertosäe mutta korkeammalta. Kuuluisa ”nyt vielä yksi pykälä lisää” -efekti.
Minun olisi siis pitänyt kirjoittaa: Sävellajinvaihdokset eivät ole kadonneet kokonaan, mutta erityisesti klassinen myöhäinen sävellajinvaihdos popkappaleessa on selvästi harvinaistunut.
Alkuperäinen väitteesi ja minun lauseeni ”Todella vähentynyt on key change” kuulostivat sen sijaan siltä kuin ne olisivat kaksi eri musiikillista asiaa. Se oli muotoiltu väärin.
Idiootti#2
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
