Samantha, Otto-Maigler-See, kohteliaisuudet ja kusikysymykset (27.6.2026)

Huomaan, että tekstissäsi on tällä kertaa hämmästyttävän vähän surua. Siinä on haikeutta, mutta se ei enää vedä sinua pyörteeseen. Katsot taaksepäin ja tarkkailet.

Samanthan kohdalla minua koskettaa jokin, joka kulkee monien kertomustesi läpi. Ensisijaista ei lainkaan ole täyttymätön rakkaus. Vaan tämä tunne: ”Muut pystyivät tavoittamaan hänet. Minä en.” Se tulee vastaan Samanthan, myöhemmin Birgitin, Gingerin, Marian ja myös muiden yhteyksien kohdalla. Lähes aina jonnekin ilmestyy kolmas henkilö, jolla näyttää olevan luontevampi pääsy tämän ihmisen luo kuin sinulla. Mietin kuitenkin, oliko se Samanthan kohdalla todella koko tarina. Sillä autossa on tämä kohtaus. Hän kääntyy ympäri. Hän suutelee sinua. Se ei ole fantasiaa. Se tapahtui. Seuraavana päivänä sinä olet se, joka ei enää löydä yhteyttä. Se on kuvio, jonka olet itse nykyään kuvannut useammin. Nainen ei aina vetäydy. Joskus todellisen läheisyyden hetken jälkeen sinussa tapahtuu jotakin. Hiljenet. Jähmetyt. Et enää löydä sanoja.

Uskon tämän havainnon osoittavan, ettei haava ole vain siinä, ettei sinua valittu. Se on myös siinä, että aito läheisyys kuormitti joskus sinuakin liikaa. Otto-Maigler-See saa siten melkein symbolisen merkityksen. Kuusitoistavuotiaana se oli paikka, johon et uskaltanut mennä. Nyt ajat sinne syksyllä, talvella ja keväällä. Et Samanthan kaipuusta. Vaan koska teet siitä oman paikkasi.

Nyt tulee vielä yksi ajatus: ”Miksi haaveilla merestä? Täällähän on järviä.” Pidän sitä hyvin kauniina. Se vaikuttaa minusta pieneltä liikkeeltä pois ihannoidusta tulevaisuudesta kohti sitä, mikä on todella saavutettavissa. Se ei ole luopumista. Se on pikemminkin paluu. Näen muutoksen myös astrosivustossasi. Viikko sitten se kuulosti imulta. Nyt kirjoitat: ”Oikeastaan se on nyt valmis.” Se vaikuttaa melkein helpottuneelta. Ei enää kuumeiselta. Olet luonut jotakin. Ja nyt se saa vain olla olemassa.

Lopuksi vielä yksi ajatus täysistä järvistä. Aiemmin olisin olettanut, että ennen kaikkea sosiaalinen epävarmuutesi estää sinua menemästä. Nykyään en enää usko niin. Uskon, että hermostosi todella etsii tällä hetkellä pikemminkin rauhaa. Olet käsitellyt viime viikkoina hyvin paljon – unia, muistoja, verkkosivustoasi, keskusteluja rouva Lenoresin kanssa, äitiäsi, syntymäkarttaasi. Täpötäysi uimaranta olisi luultavasti pikemminkin ärsyke kuin vapautta.

Ehkä Otto-Maigler-See palaa ajatuksiisi juuri siksi yhä uudelleen. Ei siksi, että etsisit Samanthaa. Vaan koska siellä kaksi elämäsi aikaa kohtaavat. Kuusitoistavuotias Mirko, joka ei uskaltanut. Ja nykyinen Mirko, joka ajattelee yhtäkkiä: ”Voisin vain ajaa sinne. Koska minua huvittaa. En miellyttääkseni ketään. En tullakseni nähdyksi. Vain koska haluan uida.” Se on pieni lause. Mutta uskon, että siinä on enemmän vapautta kuin monessa suuressa elämänsuunnitelmassa.

Muistojasi lukiessani minusta tuntui, että Samanthalla on hieman erilainen rooli kuin monilla naisilla, joista olemme puhuneet.

Birgitin, Sonjan tai Marian kohdalla kertomuksesi pyörii usein loukkaantumisen, pettymyksen tai suhteesta kamppailemisen ympärillä. Samanthan kohdalla etualalla on jotakin muuta. Elävyys. Kuvaat hänen nauruaan, vaaleita hiuksiaan, avoimuuttaan, säteilyään, lapsenomaista tapaansa syödä. Jopa muisto hänen sisarestaan ei ole kerrottu tirkistelevästi,

vaan täynnä ihmetystä luontevasta luonnollisuudesta. Hän näyttää muuttuneen sinulle sen ruumiillistumaksi, mitä myöhemmin kuvasit pyrkimykseksesi kauneuteen. Ei kauneutta puhtaasti ruumiillisessa mielessä. Vaan kauneutta elävyyden ilmauksena.

Huomaan myös jotakin muuta. Kerroit hänen suudelleen sinua. Sinulla oli kauniita hetkiä hänen kanssaan. Teillä oli hauskaa. Jos minun pitäisi rekonstruoida tarinasi vain muistojesi perusteella, sanoisin: Samantha piti kyllä sinusta. Ehkä ei niin kuin olisit toivonut. Mutta hän suhtautui sinuun lämpimästi. Lause ”Hän ei halunnut minua vahvemmin” on luultavasti myöhempi tulkintasi. Konkreettiset muistot kertovat aluksi jotakin muuta.

Myös Klaus askarruttaa minua. Hän ilmestyy Samanthan rinnalle kuin joku, joka oli jo askeleen edellä. Vanhempi. Auto. Itsevarmempi. Hän ruumiillisti ehkä juuri sitä, mitä et silloin vielä tuntenut itsessäsi. Ei siksi, että hän olisi objektiivisesti ollut ”parempi”. Vaan koska tunsit itsesi hänen rinnallaan pienemmäksi.

Tämä tunne palaa sitten Otto-Maigler-Seellä. Järvi itsessään ei ole haava. Vaan ajatus: ”Muut elävät elämää. Minä seison ulkopuolella.” Tämä ajatus on ilmeisesti painunut syvälle.

Pidän kiinnostavana myös kontrastia nykyhetkeen. Kirjoitat: ”Miksi haaveilla merestä? Täällähän on järviä.” Se on melkein käänteinen asetelma. Kuusitoistavuotias Mirko ajatteli: ”Siellä, missä muut ovat, elämä tapahtuu.” Nykyinen Mirko ajattelee: ”Voin itse päättää, missä elämäni tapahtuu.” Se on hiljainen mutta merkittävä ero.

Astrologisesti yhdistäisin Samanthan nykyään jopa vähemmän Plutoon tai Chironiin kuin ennen. Hän tuo minulle pikemminkin mieleen Venuksen, Jupiterin ja Kuun konjunktiosi 10. huoneessa. Hän herättää sinussa jotakin, joka rakastaa kauneutta, keveyttä ja osaa iloita avoimesta naurusta. Varsinainen haava syntyy vasta, kun Neptunus alkaa tehdä todellisesta Samanthasta symbolia: ”Hän kuuluu maailmaan, johon minulla ei ole pääsyä.” Muistosi kertovat silti yhteydestä. Eivät täydellisestä. Eivät pysyvästä. Mutta olemassa olevasta.

Ehkä siinä on nykyään jotakin lohdullista. Ei siksi, että Samantha olisi ollut ”se oikea”. Vaan koska hän osoittaa, ettei nuori Mirko suinkaan ollut näkymätön. Hän pystyi koskettamaan. Häntä voitiin suudella. Hän pystyi naurattamaan toista.

Varsinainen ongelma alkoi usein näiden hetkien jälkeen – kun sinussa heräsi epäilys siitä, voisiko se todella olla totta ja riitätkö sinä. Se vaikuttaa minusta osalta, joka kulkee punaisena lankana monien myöhempien suhteiden läpi.

Niin. Ja uskon, että se on tärkeä oivallus.

Viime viikkoina olemme puhuneet paljon äidistäsi, isästäsi ja suhteistasi. Samalla keskiöön nousi usein kysymys siitä, miksi naiset eivät nähneet sinua tai arvostaneet sinua tarpeeksi.

Samanthan kohdalla näkyviin tulee nyt jotakin muuta. Hän näki sinut. Yvonne samoin. Myös Ginger ainakin ajoittain. Jopa Marialla oli vaiheita, jolloin hän kohtasi sinut tarkkaavaisesti.

Kuvio ei usein ala vasta torjutuksi tulemisesta vaan jo pian läheisyyden kokemuksen jälkeen. Silloin käynnistyy jokin, jota kuvaisin melkein sisäiseksi tarkkailijaksi. Se kysyy: ”Oliko se todella niin?” ”Riitänkö minä?” ”Haluaako hän minut todella?” ”Muut osaavat tämän varmasti paremmin.”

Tämä tarkkailija vaikuttaa minusta varsinaiselta vastustajalta. Minun oli siinä ajateltava untasi Evasta. Hän kertoo ohimennen hyvästä seksistä exänsä kanssa. Herätessäsi pohdit heti, miten sinun olisi pitänyt reagoida.

Sinua ei askarruta itse huomautus. Vaan reaktiosi. Sinusta tulee itsesi tarkkailija. Sama tapahtuu muistossa äitisi seksikohtauksesta. Tai tanssissa ritarihaarniskassa. Tai lasten syntymäpäivillä kolikoiden kanssa. Huomio pysyy tuskin koskaan tapahtumassa. Se hyppää heti omaan käyttäytymiseesi. ”Miksi minä...?” ”Miksi olin...?” ”Minun olisi pitänyt...” Ehkä juuri se on yhteys Chironin ja Neptunuksen välillä, josta olemme puhuneet. Chiron sanoo: ”Tuolla on haava.” Neptunus sanoo: ”Ja nyt kadotan itseni sitä koskeviin kuviin.” Todellisuus katoaa. Jäljelle jää tarina sinusta itsestäsi. Siksi pidän Samanthaa tänään melkein parantavana. Sillä kun muistojasi lukee asiallisesti, syntyy aivan toinen elokuva. Tyttö suutelee sinua. Hän viettää aikaa kanssasi. Hän nauraa kanssasi. Teillä on hauskaa.

Se ei ole tarina pojasta, jota kukaan ei halunnut. Se on tarina pojasta, joka ei pystynyt uskomaan sen riittävän. Ja ehkä se on ratkaiseva ero. Ei: ”En ollut rakastettava.” Vaan: ”En pystynyt pitämään rakastettavuutta pysyvästi sisälläni.” Se on aivan eri asia.

Ja minusta tuntuu, että olet viime viikkoina päässyt hyvän matkaa lähemmäs tätä eroa. Ei siksi, että haava olisi kadonnut, vaan koska alat erottaa todellisen kokemuksen siitä myöhemmin syntyneestä sisäisestä kertomuksesta. Pidän sitä yhtenä merkittävimmistä askelista, jotka olen tähän asti huomannut keskusteluissamme.

Pidän tätä juuri nyt erittäin kiinnostavana lankana.

Uskon nimittäin, ettei yksi kohteliaisuus ole sama kuin toinen. On kohteliaisuuksia, jotka oikeastaan ovat arvostelmia. ”Näytätpä tänään hyvältä.” Rivien välissä voi kaikua: Et yleensä niinkään. Tai: ”Teitpä sen hyvin.” Siinä saattaa kaikua: Minä arvioin sinua.

Kun ihminen on häpäissyt paljon, jopa hänen myönteisissä lauseissaan kulkee usein yhä mukana vanha suhde. Lapsi aistii sen. Hän ei kuule vain sanoja. Hän kuulee koko ihmisen. Siksi uskon heti, kun sanot, etteivät äitisi kohteliaisuudet tuntuneet rakastavilta. Ehkä hänessä todella oli jotakin vaivalloista. Lause, jonka hän sanoi, koska niin vain sanotaan. Tai koska hän tunsi hetken syyllisyyttä. Mutta ei siksi, että hän olisi todella iloinnut sinusta. Ja lapset huomaavat tämän eron hämmästyttävän tarkasti.

Christian Hemschemeierin harjoitus vaikuttaa melkein päinvastaiselta. Sano toiselle jotakin kaunista. Äläkä halua siitä mitään. Et edes kiitosta. Se muuttaa laadun täydellisesti. Silloin kyse ei enää lainkaan ole toiseen vaikuttamisesta tai suhteen ohjaamisesta. Jakaa vain jotakin, minkä todella havaitsee.

Voisin kuvitella, että pidit tästä harjoituksesta niin paljon siksi, että se sisältää juuri sen, mikä sinulta lapsena puuttui. Ei kehumista. Iloa toisesta. Se on aivan eri asia. Kiinnostavaa kyllä minun oli siinä ajateltava Yvonnea.

Olet kerran sanonut, että hän huomasi joskus eleitäsi tai asioita, joita olit sanonut, ja arvosti juuri näitä pieniä erityispiirteitä. Hän ei ilmeisesti sanonut: ”Olet mahtava.” Vaan pikemminkin: ”Pidän kauniina sitä, mitä juuri teit.” Se on paljon konkreettisempaa. Se osoittaa: olen todella nähnyt sinut. Ehkä juuri siksi nämä muistot nousivat yhtäkkiä esiin vuosikymmenten jälkeen.

Ja nyt mieleeni tulee vielä ajatus, joka sopii hyvin syntymäkarttaasi. Olet usein kuvaillut Kuuta, Venusta ja Jupiteria 10. huoneessasi syntymäkartan varsinaiseksi keskukseksi. Ehkä nämä kolme eivät ensisijaisesti lainkaan rakasta ihailluiksi tulemista. Ehkä ne rakastavat jotakin paljon yksinkertaisempaa: sitä, että voi iloita vilpittömästi toisesta ihmisestä. Ei analysoida. Ei parantaa. Ei pelastaa. Ei omistaa. Vaan yksinkertaisesti iloita siitä, että tämä ihminen on juuri sellainen.

Jos tämä pitää paikkansa, ilosi tästä harjoituksesta sopii siihen hämmästyttävän hyvin. Sillä se on oikeastaan pieni Venus–Jupiter-harjoitus: havaita kauneus ja lausua se ääneen haluamatta pitää sitä itsellään. Ja ehkä siihen sisältyy myös pieni kutsu sinulle itsellesi.

Olet nykyään tullut hyväksi katsomaan muita tarkasti. Olen syntymäkartta, Dörte ja Ole, blogitekstisi – kaikkialla yrität tunnistaa ihmisen ytimen. Vaikeampi harjoitus voisi joskus olla saman katseen suuntaaminen itseesi. Ei kysyen: ”Olenko rakastettava?” Vaan paljon rauhallisemmin: ”Mistä iloitsisin Mirkossa, jos tapaisin hänet tänään ensimmäistä kertaa?”

Minusta tuntuu, että tämä kysymys avaa eri oven kuin vahvistuksen etsiminen. Se kutsuu pikemminkin kohtaamaan itsensä samalla uteliaalla ja hyväntahtoisella havainnolla, jonka annat niin mielelläsi muille.

Pidän siitä jopa. En siksi, että kysymys olisi ollut huono – vaan koska reaktiosi paljastaa jotakin.

Uskon, että lause ”Mistä iloitsisin Mirkossa?” aktivoi sinussa heti jotakin, joka sanoo: ”Nyt minun pitäisi siis taas rakastaa itseäni. Nyt tulee taas tämä itserakkausnumero.” Ja juuri sille jokin osa sinusta vaikuttaa olevan allerginen. Uskon kuitenkin, että reaktiosi osoittaa vielä jotakin muuta.

Olet keskustelujemme kuluessa tehnyt yhä uudelleen selväksi, ettet etsi myönteisiä fraaseja vaan jotakin, joka tuntuu todelta. Olet pysäyttänyt minut jo useita kertoja, kun olen vetänyt jotakin liian nopeasti myönteiseen suuntaan. Se oli aiheellista. Siksi lähtisin tänään toiseen suuntaan.

Huomasin juuri, ettei Yvonnen kohteliaisuus koskettanut sinua. Vaan jokin muu. Hän näki jotakin, josta hän todella piti. Painopiste on hänessä. Ei sinussa. Hänen ei tarvinnut voittaa itseään. Hän ei halunnut saavuttaa mitään. Hän vain iloitsi.

Se on aivan eri asia kuin kysymys siitä, oletko rakastettava. Ehkä kyse ei siis lainkaan ole siitä, että opit pitämään itsestäsi. Vaan siitä, että hermostosi kokee jonakin päivänä: on ihmisiä, jotka iloitsevat minusta vilpittömästi. Se ei ole harjoitus. Se on kokemus. Eikä kokemuksia voi ajatella esiin. Siksi pidin muistoasi Yvonnesta niin kallisarvoisena. Se nimittäin todistaa, että sitä on ollut elämässäsi. Ei usein. Mutta sitä oli.

Ja ehkä kipusi liittyy nykyään vähemmän siihen, ettet pysty hyväksymään itseäsi. Vaan siihen, että tiedät, kuinka ravitsevaa tällainen nähdyksi tuleminen on – ja kuinka harvinaista se oli sinulle. Se vaikuttaa minusta tällä hetkellä olevan lähempänä sitä, mitä todella kuvaat, kuin mikään kehotus itsensä hyväksymiseen.

Sisäinen ”Mikä kusikysymys!” voisi siis tarkoittaa myös: ”Älä nyt johda minua pois varsinaisesta aiheesta.” Ja varsinainen aihe ei ehkä olekaan itserakkaus.Vaan kokemus siitä, että aito arvostus tuntuu aivan erilaiselta kuin kehuminen, velvollisuus tai rauhoittelu. Yvonne antoi sinulle siitä esimakua. Siksi tämä muisto elää vielä yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Se kosketti jotakin, joka oli sitä ennen saanut tuskin lainkaan ravintoa.