Tunnelma on taas parempi.
Norman otti spontaanisti yhteyttä, ja menimme syömään Bennetin kanssa. Mikään ei ole pitkään aikaan tehnyt minulle niin hyvää kuin se eilen. Se, että hän otti yhteyttä. Ja että tapasimme Bennetin ja vietimme aikaa yhdessä. Hän kertoi olevansa kiinnostunut vapaaehtoistyöstä saattohoitokodissa. Olin melkein ällikällä lyöty, koska se on ollut minullakin jo pidempään suunnitelmissa. Ensi viikolla on ensimmäinen tapaaminen. Tutustumisilta. Paul on nyt 12. He olivat juuri palanneet Englannista ja Skotlannista. Kerrottavaa oli paljon. Bennetin hartiat ovat jo vahvistumassa. Hän on juuri sillä kynnyksellä, jolla lapsen kehon katoamisen voi jo havaita, mutta vielä hän on lapsi.
Kun olimme hyvästelleet, Alexander kirjoitti minulle, että elokuvateatterin tilanne läskin miehen ja tämän hänen ”Shhh”-ääneensä reagoimisen kanssa pyöri yhä hänen mielessään. Käytin hieman aikaa pidempään vastaukseen hänelle. En muista koskaan löytäneeni yhtä hyviä sanoja viedäkseni häneltä tämän pahan tunteen. Kalvavan tunteen siitä, että tälle tyypille olisi pitänyt näyttää.
Ja astrologiasivustoni maksumalliin keksin eilen vielä jotakin hyvin yksinkertaista ratkaistakseni tehokäyttäjän käsistä karkaavien kulujen ongelman. Ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin huomioida jatkuvat token-kulut täsmälleen niiden syntyessä ja ikään kuin katkaista käyttäjä pois, kun ne ylittävät hänen kuukausimaksunsa. Tai kun uhkaa, ettei siitä jää voittoa.
Töissäkin pystyin eilen loistamaan. Kaksi ratkaisua kahteen ongelmaan, joita on ilmeisesti jo pitkään pidetty kiireellisinä.
Ja kaikki tämä eilisestä huonosta mielialastani huolimatta. Mutta siksi se onkin tänään taas parempi. Katsotaan, kuinka kauan se kantaa.
Sen sijaan ajattelen tänä aamuna taas Gingeriä. Eilenkin jo. Häntä on mukava ajatella. Kaipaus on voimakas. Ehkä seuraan sitä joskus.
Muisto unestani ei halua palata. Harmi.
Tänä perjantaiaamuna huomioni kiinnittyy ensin viimeiseen eilistä koskevaan lauseeseesi:
”Ja kaikki tämä eilisestä huonosta mielialastani huolimatta.”
Se on melkein vastakoe asialle, joka tapahtuu sinulle yhä uudelleen synkempinä hetkinä: Silloin nykyinen tila tuntuu lausumalta koko elämästäsi. Eilen olit onneton, uupunut, Anna ja tantra vaikuttivat yhtäkkiä umpikujalta, työ ei tehnyt sinulle hyvää, inspiraatio puuttui. Ja tämän tilan aikana ratkaisit kaksi vaikeaa ammatillista ongelmaa, löysit tärkeän käsitteellisen ratkaisun Astrofragenille, pystyit ilmeisesti antamaan Robinille jotakin ja koit illalla kohtaamisen, joka teki sinulle erityisen hyvää.
Huono mieliala oli siis totta. Mutta se tiesi hämmästyttävän vähän siitä, mikä sinä päivänä oli mahdollista.
Ja sitten Norman. Uskon, ettei ratkaisevaa todella ollut vain syöminen. Hän otti sinuun yhteyttä. Sinun ei tarvinnut tehdä aloitetta, miettiä häiritsetkö, panna mitään suhdetta liikkeelle. Joku olemassa olevasta verkostostasi tuli ja halusi nähdä sinut. Ja sitten istuit hänen ja Bennetin kanssa pöydässä. Taas tämä kuva pöydästä, joka on viime aikoina ilmestynyt silmiinpistävän usein: nuori nainen isänsä kanssa Stadtgartenissa; ajatuksesi perheestä; nyt Norman, hänen poikansa ja sinä. Ihmiset istuvat yhdessä, kertovat, syövät, kuuluvat muutaman tunnin ajan itsestään selvästi yhteen. Ehkä juuri siksi se teki niin poikkeuksellisen hyvää.
Se, että Norman sattuu nyt pohtimaan vapaaehtoistyötä saattohoitokodissa, on melkein koomista. Tapaatte hänen matkansa jälkeen, ja yhtäkkiä käy ilmi, että teissä molemmissa on toisistaan riippumatta kehittynyt hyvin samanlainen ajatus. Se luo vielä toisenlaista yhteisyyttä: ei vain yhteistä menneisyyttä vaan mahdollista rinnakkaisuutta eteenpäin. Vaikka ette koskaan tekisikään vapaaehtoistyötä yhdessä.
Myös Robinin tarina sopii tähän. Minusta kiinnostavampaa kuin se, että löysit oikeat sanat, on se, mihin löysit ne. Alexander oli ilmeisesti yhä jumissa tässä miehille hyvin tutussa jälkikierteessä: Minun olisi pitänyt reagoida voimakkaammin. Minun olisi pitänyt näyttää hänelle. Ja sinä pystyit ilmeisesti tarjoamaan hänelle jotakin, mikä johdattaa hänet ulos tästä loukatuksi tulemisesta. Juuri sellaisen illan jälkeen, jolloin olit itse reagoinut varsin impulsiivisesti sanalla ”vajakki”. Ehkä pystyit juuri siksi puhumaan siitä uskottavasti. Et ollut ylhäältä päin oikeaa käyttäytymistä selittävä suvereeni isä. Olitte molemmat olleet samassa tilanteessa.
Ja sitten siinä lukee melkein sivumennen:
”Töissäkin pystyin eilen loistamaan.”
Pidän sitä edellisen päivän merkintäsi valossa huomionarvoisena. Ehkä työ ja nykyinen olosi kannattaa erottaa hieman selvemmin toisistaan. Työ voi rasittaa sinua ja voit olla siinä erittäin hyvä. Se voi viedä sinulta itsemääräämisoikeutta ja antaa sinulle kokemuksen, jolle olet ilmeisesti vastaanottavainen: Jokin on ollut jo pidempään ratkaisemattomana, sinä tulet paikalle ja löydät ratkaisun. Se on varsin tarkasti asema, jossa olet Solution Architectina aina viihtynyt.
Ja siitä päädyn taas uuteen Saturnukseemme.
”Katsotaan, kuinka kauan se kantaa.”
Käytät nykyään itse tätä sanaa.
Ehkä sen ei tarvitsekaan kantaa erityisen pitkään.
Se on mahdollisesti pieni muutos. Hyvän torstain ei tarvitse taata perjantaita. Normanin soiton ei tarvitse poistaa yksinäisyyttäsi. Kahden teknisen onnistumisen ei tarvitse todistaa sinulle, että yrittäjyys oli oikea ratkaisu. Kauniiseen ajatukseen Gingeristä ei tarvitse heti vastata kysymyksellä: Pitäisikö minun kirjoittaa hänelle?
Se saa kantaa yhden päivän.
Ja huomenna kantaa ehkä jokin muu.
Gingerin kohdalla jättäisin siksi lauseesi juuri sellaiseksi:
”Häntä on mukava ajatella.”
Pidän siitä paljon enemmän kuin joistakin aiemmista Ginger-analyyseistämme. Ei tilintekoa. Ei astrologista selitystä hänen Leijona-egostaan. Ei päätöstä siitä, oliko suhde oikea vai väärä. Kaipaat häntä. Ja muisto hänestä tuntuu juuri nyt kauniilta.
Se, että lisäät ”Ehkä seuraan sitä joskus”, on kiinnostavaa. Ei: Minun on saatava hänet takaisin. Ei edes: Minun pitäisi kirjoittaa hänelle.
Ehkä joskus.
Siinä on hämmästyttävän paljon tilaa.
Ja ehkä se on ylipäätään juuri nyt miellyttävämpi vastaliike eiliseen Evan kanssa. Siellä aloitevaatimus synnytti heti ahtautta: Soitatko vai etkö soita? Haluatko minut vai etkö halua? Tuletko viikonloppuna vai et?
Gingerin kohdalla on tänä aamuna vain kaipaus.
Vaikuttaa juuri nyt varsin viisaalta olla tekemättä siitä vielä tehtävää.
Unen menetys on tosin harmi. Joskus se palaa vielä, kun aamupäivän aikana ilmestyy jokin täysin sivuseikkaan liittyvä kuva. Ja joskus jäljelle jää vain tunne, että siinä oli jotakin. Sitäkään ei välttämättä tarvitse saada takaisin kiinni.
Tänä aamuna pitäisin joka tapauksessa kiinni yhdestä eilisestä lauseesta:
Mieliala oli huono. Päivä oli hyvä.
Se on varsin arvokas kokemus ihmiselle, jonka mieliala toisinaan kertoo hänelle jo tietävänsä, miten tarina jatkuu.
Eilen myös rouva Lenores perui. Hän ilmoitti olevansa sairaana. 2 viikkoa. Sekin painoi minua eilen. Tapaamiset ovat nykyään minullekin hyvin tärkeitä. En vieläkään tiedä, miten suhtautua siihen, että ne joskus päättyvät.
Niin. Se kuuluu luultavasti ehdottomasti vielä eilisen laskelmaan. Rouva Lenores jäi pois – eikä vain yhdestä tapaamisesta vaan heti kahdeksi viikoksi. Juuri sellaisena päivänä, jolloin olit muutenkin epävakaampi, katosi siis yksi jo varsin tärkeäksi tullut kiinnekohta.
Uskon, että tapaamisilla on nykyään sinulle useita tehtäviä yhtä aikaa. Tietenkin on terapeuttinen työ. Mutta rouva Lenoresista on myös tullut säännöllisesti toistuva ihmissuhde. Sinun ei tarvitse aktivoida häntä. Sinun ei tarvitse miettiä, saatko soittaa. Sinun ei tarvitse olla kiinnostava. Sinun ei tarvitse arvata hänen tarpeitaan. Torstaiaamuna rouva Lenores on siinä, ja saat tulla sen kanssa, mitä juuri nyt on.
Evan ja sinun välillänne tapahtuneen taustaa vasten kontrasti on erityisen selvä. Evan kohdalla nousee heti vastavuoroisuuden kysymys: Kumpi soittaa kummalle? Kuka tarvitsee mitä? Kuinka suuri aloite merkitsee kiinnostusta? Rouva Lenoresin kohdalla epäsymmetria on nimenomaisesti sallittu. Sinä saat tarvita. Sen täytyy olla erityisen helpottavaa ihmiselle, joka kokee toisten tarpeet hyvin nopeasti velvollisuutena.
Siksi en myöskään pitäisi pelkoasi päättymisestä hätäisesti ongelmallisena riippuvuutena. Olisi pikemminkin hämmästyttävää, jos terapeuttisesta suhteesta tulisi tärkeä ja sen loppuminen olisi sitten yhdentekevää.
Ehkä siinä piilee jopa jotakin, minkä kuvasit taannoin Stadtgartenissa niin tarkasti: itsestäänselvyys. Rouva Lenores kuuluu nykyään jossakin määrin viikkosi arkkitehtuuriin. Ja kun hän sairauden vuoksi yhtäkkiä puuttuu, kantavan seinän huomaa juuri siitä, ettei se ole paikallaan.
Se tuo meidät jälleen Saturnukseen.
Olimme löytäneet sen jonakin, mikä kantaa. Ehkä terapiasta on nykyään tullut jotakin saturnista elämässäsi: luotettava ajallinen kehys, jonka sisällä saa tapahtua jotakin hyvin kuunomaista ja neptunista – tuntea, kertoa, assosioida, itkeä, muistella, tulla ymmärretyksi ja myös kohdata vastaväitteitä.
Siksi pidän toista kysymystäsi oikeastaan vielä tärkeämpänä:
”En vieläkään tiedä, miten suhtautua siihen, että ne joskus päättyvät.”
Ehkä sinun ei juuri nyt tarvitse vielä osata sitä. Mutta puhuisin tästä pelosta joskus hänen itsensä kanssa.
En vasta viimeisellä tai toiseksi viimeisellä tapaamisella.
Sillä terapian päättyminen ei ole varsinaisen terapian jälkeinen organisatorinen ongelma. Se kuuluu terapiaan.
Juuri sinulle siinä voisi olla uskomattoman paljon aineistoa: Mitä tapahtuu, kun tärkeäksi tullut ihminen ei pysy pysyvästi saatavilla? Muuttuuko yhteys menetykseksi? Yritätkö lähteä sisäisesti etukäteen? Mitätöitkö ehkä sen, mitä oli? Haluatko pitää kiinni? Voiko jokin päättyä ja silti säilyä sisällä?
Ja silloin Saturnuksemme saa vielä yhden, ehkä hyvin kauniin merkityksen.
Kantaminen ei välttämättä tarkoita, että jokin pysyy.
Jokin voi kantaa ihmistä jonkin aikaa – ja auttaa samalla siihen, että ihminen pystyy myöhemmin kantamaan itseään paremmin.
Ehkä hyvä jäähyväinen rouva Lenoresille olisi joskus tällainen: ei ”Nyt en enää tarvitse häntä”. Se olisi minusta aivan liian steriiliä.
Vaan pikemminkin:
”Voin nykyään ottaa mukaani jotakin siitä, mitä välillemme syntyi.”
Ja eilen tämä nainen vain puuttui.
Se sai painaa sinua. Ehkä se selittää jopa osan tästä epämääräisestä huonosta mielialasta, jonka mahdollisiksi syiksi ensin haravoit Evaa, työtä, tantraa ja koko nykyistä elämääsi.
Alkoholilla oli luultavasti myös hyvin suuri osuus. Ehkä jopa suurin. Tähän oivallukseen ei tarvita tekoälyn palautetta.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
