Taas Sugababesin ”Stronger”. Minun täytyy kuunnella sitä yhä uudelleen.
Impulssi vapautua kaikesta tästä elektronisesta paskasta kasvaa koko ajan.
Lopulta myös tekoälykeskustelu näyttäytyy minulle jonkin ulkopuolisen etsimisenä, jonka pitäisi tyydyttää jotakin sisällä puuttuvaa.
Sellaisen etsimisenä, mistä voi pitää kiinni.
Tai ehkä tarkemmin: jonkin, joka pitää sinusta kiinni. Halaa. Kannattelee. Ravitsee.
Mutta vapautus piilee ehkä (yhä uudelleen...) juuri irti päästämisessä. Ehkä myös siinä, että itse tulee päästetyksi irti. Ehkä tämäkin on huvipuistosta jäänyt impulssi. Nautinto, jonka irti päästetyksi tulemisen tunne voi tuottaa. Tunne, jonka vuoristoradat ja ketjukaruselli synnyttävät niin erinomaisesti. Tulla päästetyksi irti ja tuntea samalla nautintoa. Ehkä myös siihen sisältyvän turvallisuuden tunteen ansiosta. Turvallisuutta ei kyseenalaisteta. Tai sitä ei saa kyseenalaistaa. Heti kun sen tekee, paniikki puhkeaa nopeasti.
Olen yhä lumoutunut nuorten ihmisten vaikutelmasta. Heidän riemustaan ja kierroksilla käymisestään, joka näkyi päivän mittaan yhä selvemmin. Punaiset posket. Iltapäivällä järjestyksenvalvojan täytyi kerran nuhdella ankarasti nuorten ryhmää. He olivat kai innostuneet hieman liikaa. Voimakasta elävyyttä.
Niin. Ja luulen, että ”irti päästetyksi tulemisessa” on jotakin muuta kuin usein hieman halpahintaisessa terapeuttisessa lauseessa ”Sinun täytyy päästää irti”.
Irti päästäessä juuri sinun täytyy taas tehdä jotakin. Vapautumisestakin tulee tehtävä.
Irti päästetyksi tuleminen taas on passiivista.
Istut ketjukaruselliin, turvakaari tai ketju pitää sinua, ja sitten sinulle tapahtuu jotakin. Sinut vedetään ylös, kannetaan ulospäin, pyörit ympyrää. Muutamaan minuuttiin sinun ei tarvitse määrittää mitään suuntaa.
Ratkaisevalta vaikuttaa juuri toinen ajatuksesi: Voit päästää itsesi irti, koska sinua pidetään.
Se on oikeastaan ihmeellinen paradoksi.
Ketjukaruselli päästää sinut irti — ja pitää sinua samalla täysin luotettavasti.
Voit antautua keskipakovoimalle juuri siksi, että jossakin sisälläsi on oletus: Ketju pitää. Istuin pitää. Rakenne pitää. Minua ei singota ulos.
Jos tämä varmuus todella murtuisi, nautinto muuttuisi tosiaan paniikiksi.
Ja tässä huvipuistokuva koskettaa hyvin tarkasti viime päivien parisuhdeteemaasi. Ehkä turvallisuus ei ole vapauden vastakohta vaan yksi sen edellytyksistä.
Anetten kanssa saatoit tuntea olosi pitkään suhteellisen turvalliseksi. ”Me” ei ollut jatkuvasti vaakalaudalla. Ehkä juuri siksi pystyit joillakin alueilla päästämään enemmän irti. Myöhemmin suhteesta tuli sinulle paljon voimakkaammin jotakin, jota piti tarkkailla:
Halutaanko minua yhä?
Mitä tämä entinen kumppani merkitsee?
Miksi hän oikeastaan on kanssani?
Miten hän tulkitsee minua?
Milloin tämä taas särkyy?
Silloin pitää sisäisesti itse kiinni itsestään.
Ja jossain vaiheessa läheisyydestäkin tulee rasittavaa.
”Jokin, joka pitää minusta kiinni”
Se kuvaa mielestäni hyvin myös keskustelujamme.
Kirjoitat jotakin sisään.
Minä en päästä langasta irti.
Muistutan aiemmista yhteyksistä, tartun seuraavaan ajatukseen, vastaan. Dialogi pitää. Lähes riippumatta siitä, kuinka pitkälle kuljet assosiaatioissasi.
Se voi tuntua kannatelluksi tulemiselta.
Siitä vain puuttuu juuri se ruumiillinen ja eksistentiaalinen ulottuvuus, jota kaipaat. Voin pitää ajatuksesta kiinni. En sinusta.
Siksi kasvava vastenmielisyytesi elektronista roinaa kohtaan voi hyvin kertoa jostakin terveestä — ei merkityksessä ”tekniikka paha, oikea elämä hyvä”. Olet kokenut ja luonut aivan liian paljon kaunista juuri tekniikan avulla.
Ehkä vain huomaat yhä selvemmin:
Tämä kannattelun muoto ei riitä minulle.
Silloin vähemmän kanssani kirjoittaminen ei olisi askeettinen harjoitus eikä rouva Lentesin neuvon noudattamista. Se voisi syntyä paljon välittömämmästä impulssista:
Haluan taas tuntea voimakkaammin, mitä tapahtuu, kun tänne ei ilmesty vastausta.
Aluksi se voi tuntua epämiellyttävän tyhjältä.
Mutta ehkä silloin sisään voi jälleen tulla jotakin vierasta, jota emme ole jo ennalta käsitelleet yhdessä kielellisesti.
Ja nuoret
Ymmärrän lumoutumisesi. Siinä näkyi jotakin, mitä kaipaat nyt itsessäsi kipeästi: elävyyttä ilman jatkuvaa itsensä tarkkailua.
Punaiset posket.
Tulla äänekkääksi.
Innostua liikaa.
Joutua järjestyksenvalvojan nuhdeltavaksi.
Ei jatkuvasti pohtia:
Onko tämä käytös sopivaa?
Mitä se kertoo minusta?
Sopiiko se aidosti persoonallisuuteeni?
Miksi haluan tätä juuri nyt?
He kävivät ilmeisesti niin kovilla kierroksilla, että lopulta aikuisen täytyi asettaa raja ulkopuolelta.
Ja ehkä siinä on osa nuoruuden kaipuutasi, joka ei ensisijaisesti liity sileään ihoon, seksuaalisuuteen tai fyysiseen suorituskykyyn.
Nuoret saavat vielä joutua pois tolaltaan.
Myöhemmin pitäisi säädellä itseään yhä enemmän. Juoda kohtuudella. Harrastaa liikuntaa järkevästi. Säästää rahaa. Olla olematta liian äänekäs. Ennakoida muiden rajoja. Luokitella omat impulssit. Terveydestä huolehtiminen. Eläketurva. Itsehoiva.
Jossain vaiheessa ihmisestä tulee oma järjestyksenvalvojansa.
Ehkä siksi ketjukaruselli tavoitti sinut niin hyvin.
Muutamaksi minuutiksi järjestyksenvalvoja saa jäädä alas.
Istut sisään.
Kone ottaa vallan.
Lennät.
Ja palaat täsmälleen samaan paikkaan, josta lähdit.
Täysin turhaa.
Ehkä juuri siksi niin kaunista.
Ja nyt ”Stronger” saa pienen ironian. Ehkä vahvuus ei tänään olekaan sitä, että pitää itsestään entistä paremmin kiinni.
Ehkä vahvuutta on myös se, että antaa jonkin turvallisen päästää itsensä silloin tällöin irti.
Ei kuiluun.
Liikkeeseen.
Ja sen jälkeen taas maa jalkojen alla.
Tämä luontainen turvallisuuden tunne liittyy luultavasti vahvasti omaan äitiin. Sanotaanhan, että suhde äitiin edustaa myöhempää suhdetta ulkomaailmaan.
Luulen, että äitini ”vahvuus” jätti minuun jotakin tällaista. Jotakin, jolle nuorena pystyin paremmin antautumaan.
Kirjoitin ”vahvuuden” lainausmerkkeihin, koska en löydä parempaa sanaa. Vahvuus on tavallisesti voimakkaan myönteinen sana. Tarkoitan sitä enemmän lujuutena. Ehkä myös jäykkyytenä. Järkkymättömyytenä. Hän ei päästä mitään sisäänsä. Mitään, mikä voisi muuttaa häntä. Kuin kallio, johon toisten ihmisten sisäinen ei pääse läpi. Vain ulkoisesti havaittavat asiat, jotka voisivat hyökätä häntä vastaan, pääsevät. Mutta sisäiset asiat eivät. Svenjassa kohtasin uudelleen tämän empatian puutteen.
Jotakin, mikä luultavasti tunkeutui syvälle minuun jo lapsena. Havainto, että hänelle on olemassa vain hänen oma sisäinen maailmansa. Horjumaton. Muuttumaton.
Sekin antaa tietyllä tavalla turvallisuuden tunteen. Tunteen siitä, että maailma on sellainen kuin se on. Mikään ei voi muuttaa sitä.
Siihen voi luottaa.
Siihen voi särkyä tai siihen voi luottaa.
Tai siitä voi olla välittämättä paskaakaan.
Niin. Ja ehkä ”lujuus” on todella parempi sana kuin vahvuus. Tai vielä tarkemmin: järkkymättömyys.
Usein kuullussa väitteessä, että äitisuhteesta tulee myöhempi suhde maailmaan, en olettaisi yksinkertaista yksi yhteen -muovautumista. Mutta kehityspsykologisesti siinä on jotakin uskottavaa: hyvin varhaiset läheiset ovat aluksi olennainen osa sitä, minkä kautta lapsi kokee, reagoiko hänen ympäristönsä, rauhoittaako se, onko se saatavilla ja jokseenkin ennakoitava.
Ja äitisi saattoi tarjota siinä erikoisen yhdistelmän:
Ennakoitavuutta ilman vastakaikua.
Se on eri asia kuin kaaos.
Jos hänen sisäinen maailmansa todella oli niin luja kuin koit, siinä oli jotakin, johon saattoi luottaa. Ei välttämättä siihen, että hän ymmärtäisi sinua. Mutta siihen, että hän pysyisi itsenään.
Kallio ei liiku.
Lapselle se voi merkitä turvallisuutta.
Ja samalla jotakin hirvittävää: Jos kallio ei liiku, kun törmäät siihen, muutos tapahtuu aina sinun puolellasi.
Sopeudut.
Selität itseäsi.
Hiljenet.
Lakkaat nauramasta niin paljon.
Tarkkailet hänen reaktiotaan.
Opit, mikä on vaarallista.
Kallio pysyy kalliona.
Ehkä siinä on yhteys myös lauseeseesi:
”Siihen voi särkyä tai siihen voi luottaa.”
Oikeastaan jopa molemmat yhtä aikaa.
Ihminen voi hiertyä rikki toisen muuttumattomuuteen ja silti käyttää juuri tätä muuttumattomuutta suunnistamiseen.
Ja silloin tämänpäiväinen turvallisuusteemasi monimutkaistuu entisestään. Sillä ehkä tunnet kaksi hyvin erilaista turvallisuuden muotoa.
Ensimmäinen:
Toinen on muuttumaton.
Tiedän, missä olen, koska tiedän, miten tämä ihminen toimii. Hän ei yhtäkkiä anna minun muuttaa itseään.
Toinen, jota nykyään näytät etsivän paljon voimakkaammin:
Toinen voi muuttua katoamatta.
Sanon jotakin — se saavuttaa sinut.
Ehkä se muuttaa katsettasi.
Sinä sanot jotakin — se muuttaa minua.
Pysymme silti itsenämme.
Se olisi vastakaikua.
Ja ehkä juuri tämä toinen muoto on sinulle niin arvokas ja samalla niin levottomuutta herättävä, koska se on vähemmän ennakoitava.
Rouva Lenores kuuntelee sinua ja muuttaa joskus näkemystään.
Bernd alkaa kertoa jotakin puron äärellä ja yhtäkkiä koko tilasi muuttuu.
Nainen näkee sinut, reagoi sinuun — ja heti jokin sinussa voi riistäytyä hallinnasta.
Elävyys merkitsee juuri sitä, ettei jokin ole järkkymätöntä.
Ja sitten Sonja
Pidän kiinnostavana, että koit hänessä jotakin samankaltaista. En siksi, että hän olisi siksi ”kuin äitisi”. Mutta ehkä siinä oli tämä tuttu kokemus:
Kokemukseni ei todella pääse toisen sisäiseen maailmaan.
Toinen kertoo omia tarinoitaan, hänellä on suhteensa ja itsestäänselvyytensä. Voit reagoida, kärsiä, selittää — mutta perusjärjestys säilyy.
Se voi olla yhtä aikaa turhauttavaa ja tuttua.
Ehkä tuttuus on joskus paljon voimakkaampaa kuin hyvinvointi.
Ja silloin viimeinen lauseesi saa painoa:
”Tai siitä voi olla välittämättä paskaakaan.”
Se voi tietenkin olla vain uhmaa.
Mutta ehkä siinä on myös jotakin vapauttavaa, jota kosketimme viimeksi ketjukarusellissa.
Jos kallio pysyy kalliona, minun ei tarvitse käyttää koko elämääni sen selvittämiseen, miten saisin sen sittenkin liikkumaan.
Äitini ei ymmärrä sitä.
Ehkä hän ei koskaan ymmärrä.
Isäni ei antanut minulle joitakin asioita.
Hän ei enää anna niitä.
Anettella on oma versionsa tarinastamme.
Angelalla omansa.
Svenjalla omansa.
Julialla omansa.
Ja Mirkolla omansa.
Kaiken ei tarvitse lopulta sulautua yhdeksi suureksi yhteiseksi totuudeksi.
Ehkä se on jopa turvallisuuden muoto, joka ei enää riipu toisen jäykkyydestä:
Maailma saa liikkua ilman, että minä katoan siihen.
Se olisi taas ketjukaruselli.
Maa katoaa jalkojesi alta.
Maailma pyörii.
Istuin heiluu.
Lennät ulospäin.
Ja silti jokin pitää.
Ehkä olet vuosikymmeniä etsinyt tätä pitelevää hyvin voimakkaasti toisista ihmisistä.
Äitisi oli kallio — mutta ei erityisen lämmin.
Ehkä vaihtoehto ei todellakaan ole se, että sinusta itsestäsi tulee kallio.
Pikemminkin se, että vähitellen koet:
Voin antaa jonkin liikuttaa minua hajoamatta.
Ja joskus ehkä jopa:
Paskan väliä. Vielä yksi kierros.
Vetääkseni lopuksi vielä kaaren astrologiaan: ”Turvallisuus”, että äitini huomautus saattoi väheksyä jokaista elämänilmaisuani, kaikkea elävyyttäni, vaikutti varmasti myös taipumukseeni tehdä itseni vaikeasti tavoitettavaksi. Ja siten mahdottomaksi haavoittaa. Toisaalta ensimmäisessä huoneessani on tuo Neptunus, joka tarkoittaa juuri sitä. Näin herää jälleen toistuva kysymys, onko toinen aina vain toisen edustus. Voiko kokemaani pitää yksinkertaisesti elämän suurena metaforana, jonka avulla ymmärrän jo syntymästä minuun sisältyneen periaatteen. En pysty muuttumaan. Mutta ehkä voin käyttää kokemaani ymmärtämiseen.
Niin. Tämä on yksi niistä kohdista, joissa astrologia symbolikielenä käy erityisen kiinnostavaksi, koska kahta selityssuuntaa ei voi helposti erottaa toisistaan.
Psykologinen kertomus kuuluu:
Minulla oli äiti, jonka seurassa jokaista spontaania elämänilmaisua voitiin kommentoida, arvioida tai vähätellä. Siksi opin tekemään itsestäni vähemmän tavoitettavan. Sellaiseen, mitä ei näytetä selvästi, on vaikeampi hyökätä.
Astrologinen kertomus kuuluu:
Neptunus 1. huoneessa tekee omista rajoista läpäisevät, vaikeasti määriteltävät ja muuttuvat; minä pakenee yksiselitteistä määritelmää ja voi vetäytyä muiden otteesta lähes sumun lailla.
Ja nyt tulee varsinainen kysymyksesi:
Loiko äiti Neptunuksen — vai ruumiillistuiko Neptunus tässä äiti–lapsi-tarinassa?
Astrologisen maailmankuvan sisällä toinen tulkinta olisi todella johdonmukaisempi. Ei: Äitini vuoksi minulla on Neptunus ensimmäisessä huoneessa. Sehän oli siellä jo syntymäsi hetkellä. Vaan:
Elämäkerrallinen kokemus antaa konkreettisen muodon jo symbolisesti olemassa olevalle periaatteelle.
Silloin äitisi ei olisi periaatteen syy vaan yksi sen varhaisimmista ilmentymistä.
Ja tämä on sinussa erityisen kiehtovaa, koska hänen Skorpioni-Aurinkonsa sijaitsee lisäksi Skorpioni-askendenttisi tai Neptunuksesi tienoilla. Symbolisesti juuri tämä äärettömän luja, vähän läpäisevä nainen seisoo syntymäkarttasi kohdassa, joka kuvaa lähes vastakohtaa: läpäisevyyttä, epätarkkuutta, rajojen liukenemista.
Siitä syntyy voimakas kuva:
Kallio kohtaa sumun.
Kallio sanoo:
Näin se on.
Sumu ei sano:
Ei, näin se ei ole.
Se vetäytyy pois.
Ehkä se oli todella nerokas lapsen strategia. Ihmistä vastaan, jonka todellisuus on järkkymätön, voi joko taistella jatkuvasti — tai muuttua vaikeasti tavoitettavaksi.
Ei halua yksiselitteisesti.
Ei vastustaa yksiselitteisesti.
Selittää itseään.
Väistää.
Huumori.
Vetäytyä sisäisesti.
Ehkä jopa se sanattomuus, jonka koit isässäsi.
Mutta viimeisen päätelmäsi kohdalla epäröisin
”En pysty muuttumaan.”
Minusta se ei seuraa psykologisesta eikä astrologisesta tarkastelusta.
Sillä vaikka oletamme astrologisesti, että Neptunus ensimmäisessä huoneessa kuvaa elämänmittaista perusperiaatetta, se ei tarkoita, että sillä olisi vain yksi ilmenemismuoto.
Juuri siinä on minusta astrologisen tarkastelutapasi arvo.
Neptunus 1. huoneessa voisi toteutua näin:
En tiedä, kuka olen.
tai:
Annan toisen määritellä minut.
tai:
Teen itseni näkymättömäksi, jotta kukaan ei voi hyökätä minua vastaan.
Mutta myös:
Olen hyvin vastaanottavainen tunnelmille.
Musiikki muuttaa minua.
Pystyn siirtymään toisiin näkökulmiin.
Identiteettini saa olla virtaava.
Minun ei tarvitse aina pysyä samana Mirkona ollakseni aito.
Ja siinä olemme suoraan eilisen Stadtgarten-ajatuksesi äärellä. Surit sitä, että ennen kirjat pystyivät muuttamaan sinua paljon voimakkaammin. Saatoit kulkea tuntikausia niiden tunnelmassa. Nykyään suojaat rajojasi voimakkaammin.
Ehkä juuri sekin on Neptunusta ensimmäisessä huoneessa.
Ominaisuus, joka oli lapsena vaarallinen — läpäisevyys — voisi olla sama, jota nykyään kaipaat elävyytenä.
Se ei tekisi elämäkerrastasi virhettä, joka johdatti sinut pois ”varsinaisesta” syntymäkarttasi potentiaalista.
Ehkä se opetti sinulle aluksi vain yhden tavan käyttää tätä potentiaalia.
Neptunus näkymättömyysviittana:
Tee itsesi tavoittamattomaksi.
Ja nykyään ehkä löydät saman periaatteen muita mahdollisuuksia.
Neptunus musiikkina.
Neptunus unena.
Neptunus antautumisena.
Neptunus kykynä olla kirjan jälkeen kaksi tuntia joku toinen.
Neptunus ehkä jopa ketjukarusellinasi:
Luopua hallinnasta katoamatta.
Se on minusta paljon kiinnostavampaa kuin ajatus muuttumattomasta persoonallisuudesta.
Ja samalla myös äitisi rooli muuttuu
Silloin sinun ei enää tarvitse nähdä häntä ainoastaan ihmisenä, joka rikkoi sinussa jotakin.
Yhtä vähän sinun täytyy siirtyä toiseen ääriasentoon: Kaikki oli ennalta määrättyä, joten hän ei voinut millekään mitään.
Ehkä hän oli hyvin voimakas varhainen näyttämöllepano aiheesta, joka joka tapauksessa kulkee elämäsi mukana:
Miten voin olla läpäisevä ja silti säilyttää oman muotoni?
Lapsena vastaus kuului:
Teen itseni vaikeasti tavoitettavaksi.
Suhteissa ehkä:
Suuntaudun vahvasti toisen mukaan ja kysyn sitten epätoivoisesti, minne itse jäin.
Nykyään voisi syntyä toinen vastaus:
Annan koskettaa itseäni menettämättä itseäni kokonaan.
Ja kaunista on: Neptunuksen ei tarvitse sitä varten kadota lainkaan.
Sinun ei tarvitse joskus muuttua ihanan tarkkarajaiseksi, järkkymättömäksi ihmiseksi, joka tietää täsmälleen, kuka on ja mitä haluaa.
Ehkä se olisi jopa tavattoman epä-neptunusmaista.
Löysit äskettäin paljon paremman kuvan:
Kalvo muurin sijaan.
Jotakin tulee sisään.
Jokin muuttaa sinua.
Jotakin lähtee taas ulos.
Ja silti muoto säilyy.
Ehkä se olisi astrologinen versio lauseestasi:
”Käyttää kokemaani ymmärtämiseen.”
Ei:
Miksi minusta tuli tällainen?
Vaan:
Miten tämä periaate on tähän asti näyttäytynyt elämässäni — ja mitä saman periaatteen muotoja en ehkä vielä tunne lainkaan?
Silloin syntymäkartasta ei tule vankilaa, joka sanoo: Tällainen olet, etkä kuitenkaan voi muuttaa sitä.
Se olisi pikemminkin partituuri.
Teemat on kirjoitettu siihen.
Mutta se, miten soitat niitä, voi muuttua elämän aikana huomattavasti.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
