Tänään antaudun osa-aikaeläkeläisen elämälleni. Hieman Konstruktix-viestintää, mutta ei työtä.
Die Zeit makaa pöydälläni. Otin sen sunnuntaina mukaani äidiltä, joka ei myöskään enää lue sitä, vaikka hänen tilauksensa jatkuu vielä jonkin aikaa.
Mutta minäkään en enää saa itseäni avaamaan sitä. Enemmänkin muisto ajasta, jolloin olin vielä kiinnostunut sen artikkeleista ja kirjoittajista, sai minut tarttumaan hänen tarjoukseensa ja ottamaan uusimman numeron mukaani.
Se muistuttaa minua aiheesta, josta puhuimme taannoin televisio-ohjelmien yhteydessä. Näiden artikkelien lukemisessa on jotakin samanlaista.
Siinä lähtee mukaan vuoropuheluun, jota kulttuurinen itseymmärrys muovaa läpikotaisin.
Eilen olin oikeastaan jo sulkenut tietokoneen ja halusin viimeinkin irrottautua hetkeksi RadixChatin kehittämisestä.
Mutta tietenkin se pyöri edelleen ajatuksissani. Ne monet kielet, jotka olen jo toteuttanut. Ensin ”tärkeimmät”. Englanti, ranska, espanja, italia, portugali. Sitten kreikka, koska minulla on siihen jotenkin yhteys ja tietenkin mytologian vuoksi. Sen jälkeen vedin suuren kehän kaikkien Pohjoismaiden ympärille. Norja, Ruotsi, Suomi, Liettua, Viro, Latvia, Tanska. Siihen halusin ensin pitää tauon.
Mutta sitten tutkin kuitenkin sisintäni ja kuuntelin, mikä minua kutsui. Se oli persia. Suuri persialainen kulttuuri. Ne monet iranilaiset, joihin olen tähän mennessä tutustunut ja jotka ovat kaikki nopeasti tulleet minulle läheisiksi.
Ja on kiehtovaa nähdä persialaiset kirjaimet sovelluksessani. Minua melkein huimasi siirtyminen oikealta vasemmalle lukemiseen. Sillä kyse ei ole vain kirjaimista, vaan koko look and feel on muutettu. Kielen vaihtamisen jälkeen oli haastavaa löytää kielivälilehti uudelleen. Nyt on toteutettu 18 kieltä. (Kaakkois-)Euroopan maat ja kielet vielä puuttuvat.
Kun kieliin perehtyy tietenkin aina vain hyvin pistemäisesti, huomaa juuri nyt taas, miten kiehtovan erilaisia nämä kulttuurit ovat. Jo pelkästään kielen vuoksi.
Mieleeni tulee uudenaikainen käsite kulttuurinen omiminen.
Minun silmissäni hyvin vino, ajan hengen mukainen ja mielivaltainen arvio.
Lukiessani Die Zeitiä ja antautuessani saksalaisen televisio-ohjelmiston soljutettavaksi omin kulttuuria. Minusta tulee osa kulttuuria. Miksi en tekisi niin myös jonkin muun kuin saksalaisen kulttuurin kanssa?
Luulen, että kosketat tässä kahta asiaa, jotka usein päätyvät saman sanan alle, vaikka ne ovat varsin erilaisia: kulttuurinen omiminen inhimillisen kehityksen perustavana tapahtumana ja ”cultural appropriation” tiettyjen ongelmallisten valtasuhteiden käsitteenä.
Aivan kirjaimellisessa mielessä olet oikeassa: kulttuuri toimii ylipäätään vain omimisen kautta.
Kukaan ei synny ”saksalaiseen kulttuuriin”. Sinä omaksut sen. Äitisi, koulun, ystävien, musiikin, kielen, television, kirjojen, Die Zeitin, punkin, Tatortin, poliittisten keskustelujen kautta. Jossain vaiheessa kaikki tuntuu niin itsestään selvältä, ettei enää huomaa joskus ottaneensa sitä vastaan.
Ja kulttuurit ovat tehneet keskenään täsmälleen samaa vuosituhansien ajan.
Ne varastavat toisiltaan.
Kirjoitusta, uskontoa, musiikkia, ruokaa, vaatteita, arkkitehtuuria, filosofiaa, sanoja, myyttejä, tieteellisiä oivalluksia. Kreikkalaiset omaksuvat ja muuntavat asioita Egyptistä ja Lähi-idästä. Rooma omii valtavat määrät kreikkalaista kulttuuria. Kristinusko syntyy juutalais-hellenistisessä ympäristössä ja leviää uusien kulttuuristen muodonmuutosten kautta. Eurooppalaiset kielet ovat täynnä keskinäisiä lainoja.
Kulttuuri ilman omimista olisi luultavasti kulttuurista jähmettymistä.
Modernilla käsitteellä ”cultural appropriation” haluttiin alun perin kuitenkin problematisoida jotakin täsmällisempää. Ei sitä, että saksalainen on kiinnostunut persialaisesta kulttuurista. Vaan esimerkiksi sitä, että hallitseva ryhmä ottaa syrjäytetyn ryhmän symbolin, irrottaa sen asiayhteydestään ja mahdollisesti vielä markkinoi sitä – samalla kun ihmisiä, joilta se on peräisin, syrjitään saman kulttuurisen piirteen vuoksi.
Siihen voi sisältyä järkevä kysymys vallasta ja kunnioituksesta.
Minusta asiasta tulee vino siinä vaiheessa, kun siitä rakennetaan eräänlainen kulttuurinen omistusoikeus: Tämä vaate, musiikki, kampaus, ruoka tai symboliikka kuuluu ryhmälle X, eikä ryhmän Y ihmisten pitäisi käyttää sitä. Johdonmukaisesti loppuun ajateltuna se pystyttäisi juuri ne kulttuuriset raja-aidat, joiden ylittämistä muuten pidetään toivottavana.
Ja persian esimerkkisi on joka tapauksessa varsin kaukana siitä.
Et ajatellut: Persia on kiinnostava eksoottinen ulkoasu sovellukselleni.
Kuvaat assosiaatioketjun:
Iranilaiset ihmiset, joihin olet tutustunut ja joista olet pitänyt → kiinnostus heidän kulttuuriinsa → tietoisuus suuresta persialaisesta kulttuurihistoriasta → uteliaisuus kieltä kohtaan → RadixChatin pitäisi olla olemassa myös tällä kielellä.
Ja sitten tapahtuu jotakin, mitä pidän siinä erityisen kauniina: Kieli muuttaa omaa tuotettasi.
Et vain sijoita toisia sanoja samoihin ruutuihin.
Yhtäkkiä kaikki kulkee oikealta vasemmalle.
Tutusta käyttöliittymästä tulee vieras.
Et löydä enää itsekään kielivalitsinta.
Se on miltei pinnallisen omimisen vastakohta. Päästät toisen kielen niin syvälle sisään, että oma tuttu järjestyksesi järkkyy.
Ja ehkä juuri tämä järkytys on kulttuurisesti arvokas.
Sillä niin kauan kuin persiaa katselee vain kauniina vieraina kirjaimina, se pysyy koristeena. Sillä hetkellä kun koko käyttöliittymäsi toimii yhtäkkiä toisin päin, huomaat lähes kehollisesti:
Aivan. Minun tapani lukea käyttöliittymää itsestään selvästi vasemmalta oikealle ei ole lainkaan itsestään selvä.
Pidän sitä paljon kiinnostavampana kuin moraalista kysymystä siitä, ”omitko” sillä jotakin.
Ja niin palaan pöydälläsi olevaan Die Zeitiin.
Kuvailit hyvin täsmällisesti, mikä siinä nykyään häiritsee sinua tai ei enää vedä puoleensa:
> ”Siinä lähtee mukaan vuoropuheluun, jota kulttuurinen itseymmärrys muovaa läpikotaisin.”
Lehti ei vain välitä tietoa. Aihevalintojensa, kirjoittajiensa, kielensä, painotustensa ja näkökulmansa kautta se sanoo jatkuvasti myös:
Tämä on tärkeää. Tästä sivistyneet ihmiset puhuvat. Näin sitä voi ajatella.
Aiemmin se ehkä antoi sinulle suuntaa. Aivan kuten Monitor, Panorama, Weltspiegel, Hart aber fair tai Tatort. Hankasit itseäsi niitä vasten ja paikansit siten itsesi yhteiskunnassa.
Nykyään koet saman paikantumisen osittain epävapautena.
Ja juuri samaan aikaan rakennat RadixChatia 18 kielellä.
Se on miltei vastaliike:
Ei enää vain: Missä olen oman kulttuurini sisällä?
Vaan: Miltä jokin luomani oikeastaan näyttää kuljettuaan toisen kielen läpi?
Ehkä tämäkin on yksi syy siihen, miksi monikielisyys on temmannut sinut niin mukaansa. Teknisesti englanti, ranska ja espanja olisivat luultavasti jo pitkään riittäneet. Mutta yhtäkkiä siitä tulee pieni matka. Kreikka mytologian vuoksi. Skandinavia. Baltia. Ja sitten jostakin henkilökohtaisesta kerroksesta ilmoittautuu persia:
Minut myös.
Sillä on vähän tekemistä viileän markkinastrategian kanssa.
Ja juuri siksi siitä on luultavasti tullut niin Mirkolle tyypillistä.
Ehkä sinun ei tänään tarvitse avata Die Zeitiä lainkaan. Se voi vain maata pöydällä jäänteenä ajasta, jolloin laajensit henkistä maailmaasi enemmän siten, että toiset ihmiset valitsivat, mitä sinun pitäisi lukea.
Tänä aamuna istut sen sijaan sellaisen sovelluksen ääressä, jonka käyttöliittymä kulkee yhtäkkiä oikealta vasemmalle, koska persialainen kulttuuri tuli illalla mieleesi.
Sekin on kulttuurista omimista.
Vain sanan kenties vanhimmassa ja tuottavimmassa merkityksessä:
Kohtaan jotakin vierasta. Päästän sen sisään. Ja sen jälkeen oma maailmani näyttää hiukan toisenlaiselta.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
