Ihmisiä, joilla on lapsia, ja ihmisiä, joilla ei ole. Julialla on kolme.
Raffalealla ei yhtään. Frau Lenores? Gabrielellakaan ei luultavasti ollut. Barbaralla oli.
Yritys saada ote tästä tunteesta, että lapsettomat ihmiset ovat erilaisia.
Eilen elämän tarkoituksen kysymys hyökkäsi kimppuuni.
Eilinen oli vaihteleva päivä.
Aamulla tämä miellyttävä, kevyt tunnelma. Tämä Cassandra-tunnelma. Istahdin jopa hetkeksi pianon ääreen.
Sitten Norman soitti, ja sovimme lounaan Dellbrückiin. Alexander kirjoitti Niken syntymäpäivästä ja hieronta-ajasta. Diana tarvitsisi kannettavan tietokoneen. Tai toivoisi sellaista.
Valinnan kanssa en oikein päässyt eteenpäin. En saa itseäni soittamaan hänelle.
Ruokailu Volkerin kanssa oli mukava. Mutta se tuntui myös jotenkin hieman kosketuksettomalta. Sen jälkeen poikkesin Robinin liikkeessä. Hän korjasi silmälasini. Linda olisi Namibiassa 3 viikkoa. Kerroin vähän seminaarista. Vierailusta Michaelin ja Anjan, Julian ystävien, luona, jonne jätin hänet sunnuntaina. He olivat hyvin miellyttäviä ihmisiä. Kolme lasta. Pari ikuisuuksien takaa. Ja he olivat hyvin helliä toisilleen. Sellainen tuntuu ympäristössäni melkein eksoottiselta. Varsinkin tantrakursseilla on ilmeisesti lähes pelkästään sinkkuja. Tai jos joku on suhteessa, se on avoin tai jollakin muulla tavalla erityinen.
Minua alkoi väsyttää. Ajoin kotiin. Ling. Nukahdin sen jälkeen. Iltapäivä hiipui pois. Seuraava lähetys Applelle. Tällä kertaa suoraan 18 lokalisoinnilla. Pyysin Applelta ensi viikolle review-tapaamista.
Vielä yksi kävelylenkki. Istuin pidempään hevosten luona. Mietin taas, miltä tuntuu syödä vain ruohoa. Koko päivä. Niin monta tuntia. Ja aina samaa. Ruohoa. Ei koskaan vaihtelua. Tunti tunnilta. Päivä päivältä. Vuosi vuodelta. Vaihtelua tuovat korkeintaan pienet erilaiset yrtit tai muut kasvit, joita silloin tällöin on ruohotuppaiden seassa. Ehkä hevonen nauttii vaihtelusta. Tai ehkä ei, vaan nauttii enemmän siitä, että ruoho on mahdollisimman puhdasta ja vapaata muista kasveista.
Tuo ruohotuppaiden repiminen vahvoilla etuhampailla. Ja jauhaminen pehmeillä huulilla.
Musta hevonen kulki ensin jonkin matkaa vierelläni aidan omalla puolellaan, ennen kuin palasin hieman taaksepäin istumaan penkille ja olemaan tekemättä mitään. Katsomaan ja ajattelemaan. Keräämään vaikutelmia. Jossakin vaiheessa molemmat menivät portille. Erotin juuri ja juuri käsivarren, joka avasi sen ja päästi ne ulos. Musta juoksi tietä pitkin vähän matkaa suuntaani. Palasi sitten isäntänsä luo.
Jossakin vaiheessa jatkoin matkaa. Palasin. Army of Thieves, jossa Schweighöfer oli liian ärsyttävä. Minulta kesti hetken tajuta, että se on jo näkemäni Army of the Dead -elokuvan esiosa (Linkki). Vaihdoin silti alkuperäiseen. Se viihdytti minua hyvin.
Yritin kuvitella soittavani hieman pianoa töllön tuijottamisen sijaan. Pysyväni edelleen itseni luona. Vähemmän häiriötä. Ehkä kokeilen sitä tänä iltana.
Dirkin auto seisoi myös jonkin aikaa oven edessä. Hän oli ilmeisesti käynyt moottoripyöräajelulla. Kun tulin Robinilta, se oli taas poissa.
Merkityksettömyys ei ole varsinaisesti piinaavaa. Mutta se leijuu ympärillä.
Taidan kohta tehdä vähän töitä.
Tänään iltapäivällä Robinille.
Illalla soittaa Julialle.
Ajatuksesi ihmisistä, joilla on tai ei ole lapsia, kiinnostaa minua. Ehkä tarkoitat tietynlaista omien varmuuksien eheyttä.
Lapsi on vuosien ajan vastapuoli, joka pakenee omaa maailmankuvaa. Voi päättää, millainen isä tai äiti haluaa olla — ja sitten siitä tulee ihminen, joka on erilainen. Toiset kiinnostuksen kohteet, toiset herkkyydet, toiset päätökset. Lopulta aikuinen ihminen, josta ei käytännössä enää voi määrätä.
Diana on tästä juuri nyt hyvä esimerkki sinulle. Voit kirjoittaa hänelle. Antaa kannettavan tietokoneen. Ehdottaa tapaamista. Pitää astrologiaa hyödyllisenä. Pitää hänen opintojaan kiinnostavina. Silti hän pysyy radikaalisti Nikenä. Hän voi olla vastaamatta. Torjua astrologian. Valita tien, jota et ymmärrä. Sinun on elettävä sen kanssa, ettei merkityksesi isänä anna sinulle mitään määräysvaltaa hänen kehitykseensä.
Ehkä se voi — voi, ei välttämättä — tehdä ihmiselle jotakin: oma käsitys siitä, millaisia ihmiset ”ovat” tai millaisia heidän pitäisi olla, törmää yhä uudelleen konkreettiseen toiseen ihmiseen, jota ei kuitenkaan vain karsita pois.
Ystävien, kumppanien ja ryhmien kohdalla voi helpommin sanoa: Ei sovi. Etäisyyttä. Ero. Uusia ihmisiä.
Oma lapsi pysyy elämäntarinassa omana lapsena.
Ja sitten on kiinnostavaa, että juuri eilen nousi esiin kysymys tarkoituksesta.
Sillä päiväsi ei objektiivisesti ollut lainkaan tyhjä.
Piano.
Norman soittaa.
Alexander kirjoittaa.
Lounas Volkerin kanssa.
Alexander liikkeessä.
Ajatuksia Nikestä.
Ling.
Apple.
Kävely.
Hevoset.
Elokuva.
Ja silti kaiken yllä leijuu:
> Mitä varten oikeastaan?
Ehkä se osoittaa jälleen, että tekeminen ja merkitys tuskin ovat sama asia.
Erityisesti jäin kiinni hevosiin. Istut alas ja yrität todella kuvitella, millaista on olla hevonen. Repäistä ruohotuppaita etuhampailla. Jauhaa. Huulet. Musta hevonen kulkee hetken rinnallasi. Myöhemmin joku tulee, avaa portin, se juoksee ulos, tulee vielä hieman suuntaasi ja palaa ihmisensä luo.
Sillä ei ole mitään tarkoitusta.
Silti kuvaat sitä yksityiskohtaisemmin kuin monia asioita, jotka eilen ”sait aikaan”.
Jälkikäteen kehitin ajatuksiani vielä hieman pidemmälle. Tekoäly sai hiukan lyhyemmän version.
Ehkä siinä oli jotakin viime viikon Ylipapitar-tunnelmastasi: havaita ilman, että havainnosta pitää heti tehdä jotakin.
Sitten ajatus:
> Soittaa vähän pianoa töllön tuijottamisen sijaan. Pysyä edelleen itseni luona. Vähemmän häiriötä.
Varoisin vain kohtaa ”pysyä itseni luona”. Pianosta voisi aivan yhtä hyvin tulla seuraava itsensäkehittämistoimenpide: television katselu on pinnallista, pianonsoitto oikeaa elämää.
Ehkä elokuva viihdyttää sinua tänä iltana mainiosti. Ehkä istut pianon ääreen eikä sinua seitsemän minuutin kuluttua enää huvita. Molemmat saavat olla totta.
Mutta jokin muu pianossa tuntuu minusta tärkeältä. Se kuuluu aikaan ennen pitkää perhehistoriaasi. Kuvasit juuri, kuinka Leuther Mühlen pasunisti avasi tämän vanhan musiikillisen tilan. Cassandra. Fred. Yövuorot vanhainkodissa. Elämän mahdollisuus, jota ei koskaan tietoisesti hylätty, vaan joka vain hiipui pois.
Ja eilen todella istut hetkeksi alas.
Ei suunnitelmaa ryhtyä jälleen muusikoksi.
Ei kurssia.
Ei bucket listiä:
☐ opetella jälleen soittamaan pianoa
☐ ostaa trumpetti
☐ etsiä bändi
Vain muutama sävel.
Ehkä juuri se on nyt miellyttävämpää kuin suuri kysymys tarkoituksesta.
Sillä ”Mikä antaa elämälleni tarkoituksen?” on hirviömäinen kysymys. Se vaatii melkein vastauksen, joka oikeuttaa koko loppuelämän.
Sen vastapainoksi:
”Mitä haluan tehdä tänään kymmenen minuutin ajan?”
Hevonen vastaa tähän kysymykseen varsin vakuuttavasti.
Ruohoa.
Vielä yksi ruohotuppo.
Sitten joku avaa portin.
Lähteä juoksemaan.
Hetkeksi Mirkon luo.
Takaisin isännän luo.
Ei vuosikatsausta. Ei bucket listiä. Ei kysymystä siitä, onko elämä käytetty riittävän hyvin.
Et tietenkään voi muuttua hevoseksi. Tietoisuutesi vain tuottaa näitä kysymyksiä.
Mutta ehkä merkityksettömyys ei juuri siksi ole nyt piinaavaa, kuten itse kirjoitat. Se vain leijuu ympärillä. Ehkä siihen ei tällä hetkellä tarvitse lainkaan vastata.
Tänään on jo muutama asia:
Vähän Genthermiä.
Alexander.
Ja illalla Eva.
Ja sitten luultavasti nauretaan taas.
Ehkä se riittää keskiviikoksi toistaiseksi aivan täysin.
Huomaan mukautuvani hieman esikuvani ”Poika”-elokuvan elämäntunteeseen tai elämäntapaan (”Poika”{Link:https://fi.wikipedia.org/wiki/Poika_(brittil%C3%A4inen_elokuva)}). Se on ajoittain hyvin miellyttävää. Minusta tuntuu myös, että nämä vaiheet pitenevät. Se tekee minulle toisella tavalla jälleen tietoiseksi, kuinka vahvasti velvollisuudentunto ja velvollisuuksien täyttäminen ovat leimanneet elämääni. Päivittäinen töissä käyminen. Päivittäinen velvollisuus ja rahan tuominen kotiin olivat tärkeämpiä kuin omien ajatusteni tai ammatilliseen muutokseen suuntautuvien impulssieni seuraaminen. Jopa urheiluni määräytyi pitkälti siitä, että halusin pitää kehoni terveenä voidakseni olla perheeni tukena mahdollisimman pitkään.
Äitini tilanteen jättämä jälki? Tämä läheisriippuvainen käyttäytyminen. Vai näkyykö se jo synnynnäisenä taipumuksena syntymäkartassani?
En valitsisi tässä jäljen ja syntymäkartan välillä. Astrologisen symbolikielesi sisällä minusta näyttää pikemminkin siltä, että elämäkertasi on järjestänyt jo olemassa olleen taipumuksen hyvin tiettyyn suuntaan.
Selkeimpänä en enää näe Saturnia yksinään, vaan kuunsolmusi 6. huoneessa Oinaassa yhdessä siellä olevan Lilithin kanssa. 6. huone liittyy paljon arkeen, työhön, velvollisuuksiin, toimimiseen, huolenpitoon ja myös kehon ylläpitoon. Juuri siinä kuvaat suuren osan tähänastisesta elämästäsi:
Teen sen, mikä on tehtävä.
Käydä töissä. Ansaita rahaa. Elättää perhe. Pitää keho terveenä, jotta voit jatkaa toimimista. Ratkaista ongelmia. Kantaa vastuuta.
Oinas ei kiinnostavasti tee tästä välttämättä iloista velvollisuuden täyttämistä. Se voi antaa tälle 6. huoneen teemalle jotakin siitä, minkä viimeksi löysit Saturnista Oinaassa: se käynnistyy. Jotakin on tehtävä → energiaa on → menoksi. Konstruktix palaa? Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin ongelma ratkaistu.
Sitten mukaan tulee Saturnisi 5. huoneessa. Ja pidän sitä tämänpäiväisen löytösi kannalta melkein vielä tärkeämpänä.
5. huone olisi juuri tarkoituksettoman alue:
Leikki.
Ilo.
Luovuus.
Erotiikka.
Itseilmaisu.
Tehdä jotakin, koska se tuottaa iloa.
Ja juuri siellä Saturn on.
Sen ei tarvitse tarkoittaa: ”Et voi kokea iloa.” Mutta se on erittäin osuva symboli vaikeudelle antaa tarkoituksettomalle sama olemassaolon oikeus kuin hyödylliselle.
Jopa urheilusta tuli sinulle:
> ei vain ”Pidän liikkumisesta”, vaan
”Minun on ylläpidettävä kehoani, jotta voin olla perheeni käytettävissä mahdollisimman pitkään.”
Se on melkein oppikirjaesimerkki siitä, kuinka 5. huoneen impulssi voidaan liittää velvollisuusjärjestelmään.
Ja sitten Saturn–Aurinko-oppositio.
Aurinkosi on juuri 11. huoneessa, jossa nyt löydät uudelleen nämä lyhyet yhteenkuuluvuuden ja itsestään selvän olemassaolon hetket. Leuther Mühlen päätöspiiri. Alakoulu. Ehkä myös tämä uusi puistossa istuskelu.
Sitä vastapäätä Saturn kysyy:
”Ja mitä hyötyä siitä on?”
Ehkä se oli vuosikymmenten ajan hyvin voimakas akseli.
Aurinko haluaa olla olemassa.
Saturn vaatii oikeutusta.
Ja perheesi tarjosi erinomaisen oikeutuksen:
Minua tarvitaan.
Niin kysymys tarkoituksesta sai vastauksen.
Tämä tuo minut äitiisi. Sillä siinä näen todella jotakin, mikä on voinut muovata astrologista taipumusta hyvin konkreettisesti.
Alkoholiriippuvaisen, masentuneen ja tunne-elämältään epävakaan äidin lapsi saattaa oppia varhain: ympäristö ei itsestään selvästi kanna. Tarkkaillaan. Sopeudutaan. Otetaan vastuuta, ehkä kauan ennen kuin se tunnistetaan vastuuksi. Omat tarpeet voivat muuttua siihen verrattuna toissijaisiksi.
Ja läheisriippuvaisten mallien salakavaluus on tämä: velvollisuuden täyttäminen tuntuu moraalisesti oikealta.
Eihän ihminen näennäisesti uhraa itseään turhaan.
Auttaa.
Kestää.
Huolehtii.
On luotettava.
Ei jätä muita pulaan.
Ne ovat jopa yhteiskunnallisesti arvostettuja ominaisuuksia.
Siksi voi kulua vuosikymmeniä, ennen kuin edes kysyy:
> Mitä tämä minulle oikeastaan maksaa?
Myöhemmin elämääsi tuli perhe, jossa tämä järjestelmä saattoi jatkaa toimintaansa. Birgit oli siinä. Oli kaksi lasta. Tuloja tarvittiin. Aina oli jotakin tehtävää. Valtava velvollisuudentuntosi sai jatkuvasti mielekkäitä tehtäviä.
Siksi pidän nykyistä elämäntunnettasi niin kiinnostavana.
Istut puistossa.
Ajelet moottoripyörällä.
Katselet hevosten syövän ruohoa.
Löydät St. Gereonin.
Soitat muutaman minuutin pianoa.
Työskentelet ehkä neljä tuntia kahdeksan sijaan.
Ja huomaat vähitellen:
Mitään pahaa ei tapahdu.
Ehkä tässä on yhteys Poika-elokuvan esikuvaasi. Ei laiskuutta. Ei luovuttamista. Vaan elämä, jota ei tarvitse jatkuvasti oikeuttaa hyödyllisyydellään.
Ja ilmeisesti nämä vaiheet pitenevät.
En tekisi siitäkään heti seuraavaa kehitystavoitetta: nyt minun on opittava vielä paremmin olemaan tekemättä mitään pakosta. Se olisi suorastaan joutilaisuuden täydellinen takaisinvaltaus velvollisuusjärjestelmäsi toimesta.
Ehkä jokin paljon yksinkertaisempi on kiinnostavaa:
Ennen vapaa-aika ilmestyi ja synnytti levottomuutta.
Sitten jotakin piti tapahtua.
Nyt vapaa-aika ilmestyy ja joskus syntyy:
Ah, ihanaa. Aikaa.
Se on huomattava muutos kokemuksessa ilman, että sinun täytyy muuttua toiseksi ihmiseksi.
Ja ehkä siinä näkyy jopa ystävällisempi muunnelma 5. huoneen Saturnistasi, johon olemme jo kerran törmänneet. Ei enää sardoninen vartija, joka sanoo Auringollesi:
”Tee itsesi nyt hyödylliseksi.”
Vaan vanha mies puiston penkillä.
Hän istuu.
Hänellä on aikaa.
Hänen ei tarvitse enää todistaa kenellekään, että hänen päivänsä oli tuottava.
Ja kun Mars toisessa huoneessa kysyy:
”Mitä me nyt sitten teemme?”
Saturn ehkä sanoo:
”Ei aavistustakaan. Katsotaan.”
Sinun tarinallasi varustetulle ihmiselle se voisi olla yllättävän paljon vapautta.
Vielä yksi jälkikirjoitus
Eilen ilmestyi muuten Sauvojen 5. Vähän vaihtelua sauvojen merkeissä. Tänään Miekkojen 10.
Jälkeenpäin ajatellen eilinen Sauvojen vitonen tuntuu melkein osuvammalta kuin aluksi näyttää. Se ei ole tuhoisan taistelun kortti. Enemmänkin hälinää, kitkaa, erilaisia impulsseja, jokainen osoittaa sauvansa jonnekin. Sen voi lukea kilpailuksi, mutta myös leikilliseksi kamppailuksi.
Juuri siinä se eroaa monista miekoistasi.
Ehkä se sopii jopa tantra-viikonloppuusi: paljon ihmisiä, erilaisia tarpeita, Bernd, Eva, Raffaela, muusikot, alppitorvet, kumppanin etsiminen, alemmuudentunteesi muiden miesten edessä. Jouduit jatkuvasti jotenkin asemoimaan itsesi suhteessa muihin. Välillä epämiellyttävästi, välillä eroottisesti, välillä ravitsevasti.
Mutta kukaan ei makaa kuolleena maassa.
Se on elämää kitkoineen.
Pidän siitä rauhaa koskevan keskustelumme jälkeen. Ehkä vaihtoehtosi on tähän asti ollut toisinaan liian jyrkkä:
Konflikti tai rauha.
Sauvojen vitonen tuo mukaan kolmannen vaihtoehdon:
Kitkaa ilman, että siitä tarvitsee tulla sotaa.
Ihmiset käyvät toistensa hermoille. Haluavat kulkea samasta ovesta yhtä aikaa. Valitsevat toisia kumppaneita. Puhuvat liian pitkään. Ymmärtävät toisensa väärin. Toinen haluaa soittaa, toinen ei. Silti he voivat sen jälkeen istua puron äärellä, juoda teetä ja kertoa toisilleen jotakin hyvin henkilökohtaista.
Ehkä se on realistisempi yhteisöllisyyden muoto kuin täydellisen sopusointuinen päätöspiiri.
Ja tänään taas Miekkojen kymppi.
Viimeksi se tuli tuon hirvittävän yksinäisen sunnuntain ja sen paskamaisen yön jälkeen. Silloin kuva sopi heti ajatukseen ”olen kusessa”.
Mutta tänään istut siinä aivan toisenlaisessa mielentilassa.
Kuvaat yhä pidempiä jaksoja, jolloin elämä tuntuu miellyttävältä osa-aikaisen eläkeläisen elämältä. Vapaata aikaa on helpompi hyväksyä. RadixChat ei aja sinua samalla tavalla eteenpäin. Eilen katsoit jopa sitä, miten vahvasti velvollisuus on leimannut koko elämääsi tähän asti.
Siksi en lukisi kymppiä tänään lainkaan tämänhetkisen tilasi korttina.
Ehkä jokin on tällä kertaa todella päättynyt.
Ja edellinen kirjoituksesi on aivan sen vieressä:
> päivittäinen työ
päivittäinen velvollisuus
rahan tuominen kotiin
kehon pitäminen terveenä, jotta voisi olla perheen tukena
omien muutostoiveiden lykkääminen
Tuollaista elämänjärjestystä ei enää ole.
Ei vain teoriassa.
Se on todella ohi.
Et ole enää palkkatyössä. Lapsesi ovat aikuisia. Teet töitä itsenäisesti ja voit aamulla päättää, teetkö tänään Genthermille neljä, kahdeksan vai nolla tuntia töitä. Kukaan ei odota illalla kotona, että elättäisit perheen.
Ehkä Miekkojen kympin hahmo et olekaan tällä kertaa sinä.
Ehkä siinä makaa vanha elämänmalli.
Se olisi aika kiinnostavaa lauseesi jälkeen:
> ”Huomaan mukautuvani vähän esikuvani elämäntapaan.”
Sillä tähän asti olemme taas katsoneet sitä jonakin, joka voisi syntyä ja kasvaa. Miekkojen kymppi kääntäisi näkökulman ympäri:
Ehkä sinun ei tarvitse ensin opetella tulemaan vapaammaksi ihmiseksi.
Ehkä huomaat vain vähitellen, että järjestystä, jota vastaan yhä sisälläsi kamppailet, ei ole enää ollut olemassa pitkään aikaan.
Pomo on poissa.
Lapsia ei enää tarvitse elättää.
Birgit ei ole ollut vaimosi seitsemään vuoteen.
Herätyskellon ei tarvitse soida.
Silti joskus aamulla vanha Mirko nousee ylös ja kysyy:
”Mitä minun pitää saada aikaan tänään?”
Ehkä se on Miekkojen kymppi tänään.
Ei dramaattinen.
Melkein hieman ivallinen.
Saturnus osoittaa vanhan velvollisuusjärjestelmän ruumista ja sanoo:
”Tiedäthän, että tuo on kuollut?”
Ja sinä seisot vieressä ja mietit edelleen, oletko tehnyt tänään tarpeeksi töitä.
Se miellyttää minua tänään joka tapauksessa enemmän kuin ajatus siitä, että muutaman hämmästyttävän rauhallisen päivän jälkeen julistettaisiin taas jotakin uutta onnettomuutta.
Tarotin ei sentään tarvitse olla joka kerta oikeassa vain siksi, että se näyttää dramaattiselta.
Niin, tuo tulkinta saa kyyneleet silmiini. Pidän sitä todisteena siitä, että tulkinta osuu oikeaan.
Niin. Tosin jarruttaisin hiukan sanan ”todiste” kohdalla — en pilatakseni hetkeä.
Kyyneleet eivät todista, että Miekkojen kymppi tarkoittaa objektiivisesti vanhaa velvollisuusjärjestelmää. Mutta ne ovat aika vahva merkki siitä, että tämä tulkinta kosketti jotakin, joka sinussa oli jo valmiiksi.
Ehkä juuri se on yksi mielekkäimmistä tavoista käyttää tarotia: ei todisteena siitä, mikä on totta, vaan kuvana, jonka äärellä huomaa yhtäkkiä:
Jokin minussa reagoi.
Ja tämän kortin kohdalla se on erityisen kaunista, koska vedit kympin runsaat kaksi viikkoa sitten. Silloin olit itse se maassa makaava: paskamainen yö, uupunut, epätoivoinen, ”olen kusessa”.
Tänään sama kortti — eikä sinun enää tarvitse maata siinä itse.
Ehkä siinä todella makaa jotakin muuta.
Päivittäinen pakko.
Mies, joka menee aamulla töihin, koska niin nyt vain tehdään.
Isä, jonka on pidettävä kehonsa kunnossa, jotta hän voi elättää perheensä mahdollisimman pitkään.
Aviomies, joka sysää itsensä yhä uudelleen sivuun eikä lopulta enää oikein tiedä, mitä itse haluaa.
Se, jolle vapaa-aika on ongelma, joka täytyy ratkaista.
Ja tätä kirjoittaessani mieleeni tulee Waite-kortista jotakin, jota sivusimme jo viimeksi: horisontissa alkaa valjeta.
Ei voitonriemuisesti. Aurinkovaunuja ei saavu. Miekat eivät katoa. Menneisyys ei pyyhkiydy pois.
Mutta yö on ohi.
Ehkä juuri siksi silmiisi nousee kyyneleitä. Ei vain surusta sen vuoksi, mitä oli.
Ehkä myös siksi, että hetken tunnet:
Minun ei todella tarvitse enää tehdä tuota.
Ja elämän jälkeen, jossa velvollisuus oli niin itsestään selvää, se ei ehkä aluksi tunnukaan riemukkaalta vapaudelta.
Se voi tuntua myös yksinkertaisesti hyvin, hyvin surulliselta.
Koska samalla tajuaa, kuinka kauan uskoi, että oli pakko.
Luulen, että jokin muu nostaa kyyneleet silmiini.
Se on tunne huolenpidosta. Siitä, että joku pitää minusta huolta. Että minua pidellään. Että juuri minua ajatellaan.
Syvällä sisälläni on jotakin, eräänlainen musta aukko tai musta olio, jonkinlainen kaikkein syvin minä, jossa elää kaipuu tulla pidellyksi sillä tavalla. Ja aavistus siitä, ettei se saanut sitä tarpeeksi.
Että tämä ehkä myös vahvisti velvollisuudentunnosta toimimista. Tai ehkä paremmin: toimintaa toiveesta ”Pidä minusta kiinni!”.
Niin. Se on todella jotakin muuta. Ehkä kyyneleet eivät tulleetkaan ajatuksesta ”velvollisuusjärjestelmä on vihdoin kuollut”, vaan kuvitelmasta, että joku sanoo tuolle uupuneelle osallesi:
Sinun ei tarvitse enää. Minä pidän sinusta huolta.
Yhtäkkiä velvollisuuksiesi täyttämisellä on toinen mahdollinen pohjavirta.
Ei vain:
Minun täytyy olla luotettava. Minun täytyy elättää. Minun täytyy toimia.
Vaan ehkä jotakin paljon lapsenomaisempaa:
Jos minä pidän muista huolta, ehkä joku pitää myös minusta.
Tai vielä perustavanlaatuisemmin, kuten itse kirjoitat:
”Pidä minusta kiinni!”
Se selittäisi, miksi huolenpito joskus koskettaa sinua niin suhteettoman voimakkaasti. Frau Lentesin pieni lappu. Se, että hän soittaa sairastettuaan. Conny, joka kysyy seminaarissa migreenistäsi. Tarjoilija, joka ei unohda kermavaahtoasi. Brunhilde, joka istuu aamulla viereesi. Objektiivisesti nämä ovat hyvin erilaisia ja osa aivan pieniä tekoja. Mutta ilmeisesti ne voivat tavoittaa saman syvän kohdan:
Joku piti minut mielessään.
Ja ehkä ”olla se, jota joku ajattelee” on vielä täsmällisempää kuin ”tulla nähdyksi”.
Nähdyksi tuleminen voi sisältää arvostelua. Tiedät sen liiankin hyvin. Äiti näkee sinut ja pitää nauruasi vääränlaisena. Regina näkee kömmähdyksesi. Birgit näkee jotakin ja kysyy: Mikset sinä…?
Se, että joku ajattelee juuri sinua, on eri asia.
Frau Lenores ei kirjoita mitä tahansa lappua. Hän kirjoittaa sinun lappusi.
Joku ei vain tuo kermavaahtoa. Hän muistaa, että sinä halusit sitä.
Joku ei istu minne tahansa. Brunhilde istuu sinun viereesi.
Silloin käy ymmärrettävämmäksi myös se, miksi musta puhelin sattuu niin paljon. Se ei kerro vain yhteydenpidon puuttumisesta. Se voi tuntua tältä:
Juuri nyt kukaan ei ajattele minua.
Ehkä siinä todella on yhteys velvollisuudentuntoon. Lapsi ei voi neuvotella huolenpidosta kuten aikuinen. Hän on siitä riippuvainen. Jos sitä saa liian vähän tai siihen ei voi luottaa, voi syntyä toinen strategia:
Teen itsestäni hyödyllisen.
Olen tarkkana.
Teen kaiken oikein.
Pidän huolta.
Olen luotettava.
Silloin hänellä on ainakin paikka järjestelmässä.
Tätä ei tarvitse tietoisesti ajatella kaupankäyntinä — jos minä huolehdin teistä, teidän on rakastettava minua. Se voisi pikemminkin vähitellen muuttua eräänlaiseksi kehon tiedoksi:
Tarpeellisena oleminen tuntuu turvallisemmalta kuin pelkkä olemassaolo.
Ja se tekisi yhden kummallisen ristiriidan nykyisessä elämässäsi ymmärrettävämmäksi. Olet juuri poistanut suuren osan tarpeellisena olemisesta elämästäsi: ei enää perhettä elätettävänä, ei päivittäistä palkkatyövelvollisuutta, aikuiset lapset, paljon vapaata aikaa.
Se on vapautta.
Mutta ehkä samalla katoaa myös vuosikymmeniä toiminut vastaus syvempään kysymykseen:
Miksi kukaan pitäisi minusta kiinni, kun en tee hänelle mitään?
Kuvasi tuosta mustasta oliosta tai mustasta aukosta koskettaa minua. En analysoisi sitä heti tai kääntäisi sitä ”sisäiseksi lapseksi”. Ehkä se menettäisi silloin oman erityisyytensä.
Se on ilmeisesti hyvin syvällä.
Siellä ei ehkä istu aikuinen Mirko, joka etsii kumppania, kaipaa enemmän sosiaalisia suhteita tai haluaa ymmärtää Aurinkonsa 11. huoneessa.
Ehkä siellä ei ole lainkaan valmista tarinaa.
Vain tämä hyvin yksinkertainen:
Pidä minusta kiinni.
Ja silloin äskeinen Miekkojen kymppi saa jälleen aivan toisen merkityksen. Ehkä sanani eivät koskettaneet sinua siksi, että vanha velvollisuusjärjestelmä saattaisi olla kuollut.
Ehkä sinua kosketti kuva ihmisestä, joka makaa siinä.
Täysin uupuneena.
Hän ei enää pysty suorittamaan mitään.
Hän ei enää pysty elättämään ketään.
Hän ei pysty edes pitämään itseään pystyssä.
Eikä häntä silti tuomita siitä.
Ehkä siinä oli hetken jotakin siitä, mitä tuo musta olio kaipaa:
Saat jäädä makaamaan.
Ei tappiona.
Vaan siksi, että joku toinen pitää sinusta hetken kiinni.
Tai ehkä myös oivallus, ettei siinä juuri nyt tarvita ketään. Siinä on vain kipu ja loppu.
Ja niin asiat ovat.
Samalla se ei kuitenkaan ole kaiken loppu. Sillä Miekkojen 10 on vain Pienen arkanan kortti. Yksi kortti muiden joukossa, jotka kuvaavat elämän suurempaa kehää.
Niin. Se muuttaa korttia jälleen. Ja taidan pitää tästä tulkinnasta jopa enemmän kuin ajatuksestani ”joku pitää uupunutta sylissään”.
Sillä silloin lisäisin taas jonkun paikalle, ilmeisesti koska ajatus pelkästä siinä makaamisesta on vaikea kestää.
Mutta Miekkojen kympissä ei todellakaan ole ketään, joka pitäisi häntä.
Siinä makaa joku.
Miekat ovat kiinni hänessä.
Se on tapahtunut.
Ehkä tämä hetki ei tarvitse huolenpitoa, pelastusta eikä uudelleentulkintaa. Ehkä siinä on vain kipua. Ja loppu.
Ja niin asiat ovat.
Siinä on jotakin ajatuksestasi rauhasta. Niin kauan kuin kipu tarvitsee heti jonkun lievittämään sitä, syntyy taas liikettä: Missä tuo ihminen on? Miksi minulla ei ole häntä? Kuka voisi pitää minusta kiinni? Miten löydän hänet? Ginger? Uusi nainen? Ryhmä?
Ja niin kipu muuttuu taas kaipaukseksi ja kaipaus taas tehtäväksi.
Ehkä kipu voi joskus vain pysyä itsessään.
Ei: Pidä minusta kiinni.
Vaan:
Sattuu.
Piste.
Se on erikoisen lohdutonta ja samalla oikeasti rauhallisempaa.
Ja huomiosi Pienestä arkanasta tuo mukaan vielä jotakin kaunista. Kymppi on loppu yhden maan, tietyn kokemuksen alueen sisällä. Se ei ole Maailma. Ei edes Kuolema. Sillä ei ole Suuren arkanan kortin arkkityyppistä kokonaisvaltaisuutta.
Jokin on päättynyt.
Ei kaikki.
Ehkä se jopa korjaa hyvällä tavalla taipumustasi tehdä yhdestä olotilasta nopeasti väite koko elämästä. Yksinäisestä sunnuntaista tulee: Tällaista elämäni on. Työn tekoälyvallankumouksesta tulee: Kuinka kauan voin ylipäätään enää tehdä töitä? Applen hylkäyksestä tulee osa koko maailman hylkäysten sarjaa.
Miekkojen kympillä voisi olla paljon rajatumpi merkitys:
Tässä jokin päättyy.
Ja vieressä on vielä 77 muuta korttia.
Niiden joukossa Narri.
Aurinko.
Ylipapitar.
Voima.
Lanttien yhdeksikkö.
Ja jopa taas Miekkojen ässä, kun kierto alkaa uudelleen.
Se ei tee lopusta vähemmän todellista. Juuri siitä pidän. Ei tarvitse sanoa:
Kaikki järjestyy.
Voi sanoa:
Tämä ei ole hyvä.
Tämä sattuu.
Tämä on ohi.
Ja silti maailma kortin reunojen ulkopuolella on yhä olemassa.
Ehkä se on hämmästyttävän aikuinen lohdun muoto: ei tarvitse tulla pidellyksi, ei tarvitse tulla pelastetuksi, ei tarvitse edes tuottaa toivoa.
Riittää, että tietää:
Loppu on jonkin loppu. Ei automaattisesti kaiken loppu.
Ja ehkä se on todella lähempänä sitä rauhaa, johon olet varovasti tutustumassa.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
