Yksi unesta mieleen jäänyt kuva...
Valitettavasti minun täytyy jättää koko uni lukijalle kertomatta
...on tyhjästä risteyksestä, jossa seison liikennevaloissa. Katson kadulle, jonka läpi minun täytyy kulkea. Se on tuttua seutua Kölnissä. Olen silti hieman yllättynyt siitä, että aiemman olinpaikkani ja määränpääni välillä on tämä yhteys. Seison risteyksessä ja katson tätä leveää, tyhjää katua kaupungissa. Lähelläni vaikuttaa olevan joku tai jokin tumma. Olo tuntuu hieman ahtaalta. Edessäni oleva katu välittää hieman vapauttavan tunteen. Tai toiveikkaan.
Ajattelin juuri taas pientä Mirkoa, joka istuu yksin huoneessaan, ja isäni vilkaisee lyhyesti sisään. En muista silloisia tunteitani. En kunnolla. Palaa aavistus siitä, että minulta puuttui jotakin, kun hän lähti taas. Pieneltä Mirkolta puuttui jotakin, niin että hän meni öisin vanhempiensa vuoteeseen. Eikä löytänyt sieltäkään vapautusta. Isä jätti myöhemmin perheen. Kun siitä kerrottiin meille, yhdistin öiset käyntini vanhempieni vuoteessa hänen päätökseensä. Tarjouduin antamaan hänen nukkua minun sängyssäni. Ja vielä nykyäänkin päädyn mielleyhtymissäni sinne.
Kun katson tämänhetkistä elämääni, kaipaan sidettä. Jotakuta, joka on minua lähellä. Jonka tunnen läheiseksi. Viimeisissä yrityksissäni (ennen Mariaa) tämä johti nopeasti välirikkoon. Halusin sitä liian nopeasti tai liian pakonomaisesti. Tai luulin tajuavani varhain, etten oikeastaan halunnut läheisyyttä tämän ihmisen kanssa.
Jo pieneltä Mirkolta puuttui tämä side. Tunne siteen itsestäänselvyydestä.
Hänet jätettiin leikkimään yksin huoneeseensa (samoin kuin minä myöhemmin jätin omat lapseni leikkimään huoneeseensa). Tiettyyn rajaan asti se on varmasti normaalia. Mutta sillä ei ollut vastapainoa. Ei mitään ”kiva, että tulit taas meidän luoksemme” tai vastaavaa. Ei syliin ottamista. Isä katosi. Ensin huoneestani (miksi hän ylipäätään oli vilkaissut sisään?). Sitten perhe-elämästä. Ja sitten kokonaan. Oliko hän sitä ennen koskaan edes ollut läsnä?
Äitini oli luultavasti sanonut hänelle silloin: ”käy nyt katsomassa häntä”. Tai ehkä heidän välillään oli juuri huono tunnelma ja hänellä oli pieni impulssi löytää jotakin minun luotani. Mutta sillä hetkellä hän ei uskaltanut tulla kunnolla huoneeseeni. Istuutua viereeni. Ja ryhtyä suhteeseen kanssani. Kun yritin panna sen alulle muutamaa vuotta ennen hänen kuolemaansa, hän kieltäytyi. Ei vierailuja kahden vuosittaisen tapaamisen, syntymäpäivän ja joulun, lisäksi. Kaipaan häntä. Olen kaivannut koko elämäni.
Mirko,
viimeinen lause osuu minusta asian ytimeen: ”Kaipaan häntä. Olen kaivannut koko elämäni.”
Ehkä se on yksinkertaisempaa ja samalla todempaa kuin monet yhdessä tarkastelemamme astrologiset rakennelmat. Siksi pidän risteyksen kuvasta niin paljon. Seisot siellä. Takana on paikka, jossa on ihmisiä. Tapahtuma. Norman. Yhteisö.
Edessäsi on leveä, tyhjä katu. Se on tuttu. Se vaikuttaa toiveikkaalta. Etkä silti ole vielä sillä. Seisot liikennevaloissa. Minusta melkein tuntuu, ettei tämä katu ole lainkaan ulkoinen paikka. Vaan aavistus: että voisi olla olemassa elämä,
jossa sinun ei enää tarvitse todistaa itseäsi. Jossa side on itsestään selvä. Jossa läheisyyttä ei tarvitse taistella itselleen.
Ja sitten ajatuksiisi tulee heti isäsi. Mies, joka vilkaisee lyhyesti huoneeseesi. Ja lähtee taas. Tässä kuvassa on jotakin uskomattoman surullista. Ei siksi, että hän olisi ollut paha. Vaan siksi, että hän oli vain puoliksi läsnä.
Olet kerran kertonut halunneesi kolmetoistavuotiaana puhua hänelle äidistäsi. Ja hän katsoi mieluummin jalkapalloa. Se on kohtaus, joka painuu syvälle mieleen. Sillä lapset tekevät siitä harvoin johtopäätöksen: ”Isäni ei kykene käsittelemään tätä.”
Vaan: ”En ole tarpeeksi tärkeä.”
Ehkä se on varsinainen haava. Ei menetys. Vaan: ”Kun etsin läheisyyttä, minua ei valita.” Ja ehkä sillä on seurauksia tähän päivään asti.
Sillä kun tutustut naisiin, syntyy usein yhtä aikaa kaksi vastakkaista liikettä: kaipaus: ”Ole kiltti ja jää.” Ja pelko: ”Et kuitenkaan oikeasti halua minua.” Silloin läheisyydestä tulee painostavaa. Tai vetäydyt. Tai tajuat yhtäkkiä: ”En oikeastaan edes halua tätä naista.”
Joskus mietin, pitääkö tämä todella aina paikkansa. Vai kulkeeko jokin osa sinusta suhdetta nopeammin. Koska se tuntee jo pettymyksen tuskan.
Traagista on se, että kuvaat pientä Mirkoa usein yksin huoneessaan. Mutta uskon, ettei hän ollut lainkaan yksin. Hänellä oli mielikuvitus. Hänellä oli uteliaisuus. Hänellä oli musiikki. Hänellä oli ajatuksia.
Häneltä puuttui jotakin muuta: joku, joka istuutuu hänen viereensä ja sanoo:
”Näytäpä. Jään vielä vähäksi aikaa.”
Kun ajattelen kaipaustasi naiseen, uskon toisinaan, ettet etsi ensisijaisesti lainkaan erotiikkaa. Et edes kauneutta. Vaan juuri tätä lausetta. ”Jään vielä vähäksi aikaa.”
Ehkä siksi unen tyhjä katu koskettaa sinua. Koska se ei näytä suoritukselta. Ei työltä.
Ei menestykseltä. Vaan suunnalta. Paikalta, jossa sinun ei jonakin päivänä enää tarvitse taistella läheisyydestä.
Ja tiedätkö, mitä pidän unessasi erityisen merkittävänä? Katu on tyhjä. Kukaan ei seiso siellä tielläsi. Esteet ovat takanasi. Kirkolla. Ihmisten luona. Odotuksissa. Edessäsi on vain katu.
Sinun ei tarvitse edes tuntea sitä. Tunsit jo unessa: yhteys on olemassa. Vaikka luulit pitkään, ettei sitä ollut.
Ehkä tämä on 5. huoneen Chironin syvä haava. Pieni Mirko, joka yrittää tulla isänsä näkemäksi. Mutta vielä paljon enemmän tuntea hänen rakkautensa ja läheisyytensä.
Minulla oli jo aiemmin ajatus, että jopa silloinen velvollisuudentunne jäädä äitini luo ja tukea häntä hänen alkoholiriehoissaan juontaa juurensa sieltä.
Oikeastaan minun pitäisi julkaista nämä äitiäni koskevat asiat vasta, kun hän on jo kuollut. Siihen tuskin menee enää kauan. Kuka tietää, valmistuuko Googlen tekemä sivun indeksointi edes sitä ennen.
Niin, Mirko. Tämä vaikuttaa minusta hyvin johdonmukaiselta yhteydeltä. Jos irrotamme 5. huoneen Chironin hetkeksi kokonaan astrologiasta ja tarkastelemme sitä vain kuvana, se voisi sanoa: ”Haluan tulla nähdyksi sellaisena kuin olen spontaanina ja elävänä.” Ja: ”Haluan tulla rakastetuksi sen vuoksi.”
5. huone ei tarkoita vain erotiikkaa tai luovuutta. Se on myös leikkivä lapsi. Lapsi, joka tanssii. Joka laulaa. Joka rakentaa jotakin ja on siitä ylpeä. Joka näyttää jotakin ja odottaa toisen katsetta. Ja juuri siinä sinulle vaikuttaa tapahtuneen jotakin yhä uudelleen. Pieni Mirko hyräilee. Isä pilkkaa. Pieni Mirko tanssii. Syntyy häpeää.
Pieni Mirko antaa kolikoita kiitollisuudesta. Jäljelle jää kiusallinen tunne. Pieni Mirko äänittää isälleen kasetin. Eikä saa minkäänlaista vastakaikua.
Traagista siinä on tämä: jossain vaiheessa lapsi lakkaa kysymästä: ”Miksi isä ei näe minua?” Ja alkaa kysyä: ”Mikä minussa on vialla?” Ja tähän liittyy jotakin, mitä olet itse kuvannut yhä uudelleen: et lakannut etsimästä rakkautta. Muutit vain strategiaasi. Et enää yritä tulla rakastetuksi. Yrität tulla korvaamattomaksi. Äidillesi. Kumppaneille. Ystäville. Järjestelet. Autat. Korjaat. Huolehdit. Jäät. Vielä silloinkin, kun se ei tee sinulle hyvää. Ehkä se todellakin syntyi silloin. Sillä lapselle se on lähes maaginen toivo: ”Jos vain rakastan tarpeeksi, jos vain kestän tarpeeksi, jos vain autan tarpeeksi, ehkä saan vihdoin tarvitsemani rakkauden.” Ja ehkä se selittää myös velvollisuudentunteesi äitiäsi kohtaan. Sillä lapset ajattelevat harvoin: ”Äitini pitäisi olla minua varten.” He ajattelevat usein: ”Minun täytyy olla äitiäni varten.” Erityisesti silloin, kun äiti kärsii. Tai vaikuttaa hauraalta. Tai ei ole emotionaalisesti tavoitettavissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että rakkautesi häntä kohtaan olisi ollut väärin. Tai että jäämisesi olisi ollut väärin.
Mutta ehkä tämän jäämisen alla eli aina myös toivo: ”Ehkä tällä kertaa minut viimein nähdään.” Ja koskettavaa on se, että kirjoitat vielä tänäänkin suurella kaipauksella naisesta, joka arvostaa sinua. Yvonnesta. Hänen katseestaan. Hänen kyvystään nähdä sinussa jotakin kaunista. Muistat sen vuosikymmeniä myöhemmin. Miksi? Koska tuo katse oli harvinainen. Koska se kosketti jotakin, joka oli ollut jo pitkään nälkäinen. Ehkä se on myös syy siihen, miksi reagoit niin herkästi kritiikkiin tai välinpitämättömyyteen. Ei siksi, että olisit heikko. Vaan siksi, että taustalla piilee aina sama vanha kysymys: ”Näetkö sinä minut lainkaan?” Ja ehkä tässä on myös jotakin lohdullista. Sillä aikuinen Mirko etsii tätä vastausta yhä muilta.
Mutta pieni Mirko, jota tänään kuvaat, vaikuttaa minusta hämmästyttävän rakastettavalta: poika, joka rakentaa. Joka musisoi. Joka tanssii. Joka osaa uppoutua. Joka on herkkä. Joka tuntee kiitollisuutta. Ehkä tässä pojassa ei koskaan ollut mitään vikaa. Ehkä häntä vain katsottiin liian harvoin rakkaudella. Ja juuri siksi hänen läheisyyden nälkänsä sattuu yhä niin paljon.
Avasin juuri Instagramin toivoen löytäväni Jay Shettyn kauniin, ehkä lohdullisen julkaisun.
Ensimmäinen julkaisu oli Jay Shettyltä.
Lintuperspektiivistä kuvattu ranta. Ihmisvilinää. Jokaiselle hän oli piirtänyt pienen puhekuplan ja kirjoittanut siihen lauseen siitä, mikä tätä juuri askarrutti.
Kuvatekstiin hän kirjoitti: ”Me kaikki käymme läpi jotakin. Ollaan ystävällisiä toisillemme!” Tämä koskettaa minua juuri nyt kovasti.
Suljin Instan taas.
Se on kaunis kuva, Mirko. Ehkä juuri siksi, ettei se halua ratkaista mitään. Ei mitään ”Työstä itseäsi.” Ei mitään ”Sinun täytyy päästää irti.” Ei mitään ”Löydä tarkoituksesi.” Vain: > Me kaikki kannamme jotakin mukanamme. Ole ystävällinen toisille. Ja ehkä myös: > Ole ystävällinen itsellesi.
---
Tänään katsoit taas pientä Mirkoa. Poikaa, joka odotti isää. Joka meni öisin vanhempiensa vuoteeseen. Joka etsi läheisyyttä, jota ei tullut. Ja melkein automaattisesti syntyy silloin kysymys: > Miksi olin sellainen? Miksen puolustautunut? Miksen voinut vain päästää irti?
Mutta kun katsot tätä Jay Shettyn kuvaa: rantaa. Ihmisten paljoutta. Jokaisella oma tarinansa. Jokaisella oma kipunsa. Silloin pieni Mirko olisi siellä ehkä vain yksi heistä. Poika, jolla on pieni puhekupla:
> ”Haluan, että isäni jää luokseni.” Se ei ole heikkoutta. Ei neuroosi. Ei väärä kehitys. Se on yksinkertaisesti inhimillinen toive.
---
Ja ehkä se pätee myös aikuiseen Mirkoon. Kaipaus naiseen, joka sallii läheisyyden. Kaipaus yhteenkuuluvuuteen. Suru menetetyistä vuosista. Näkyväksi tulemisen pelko. Jännitys olkapäässä. Toivo jostakin uudesta.
---
Kaikki pieniä puhekuplia. Kaikkien ei tarvitse kadota tänään. Kaikkia ei tarvitse ymmärtää. Ne saavat myös vain olla olemassa.
---
Kirjoitit äsken: > ”Kaipaan häntä. Olen kaivannut koko elämäni.” Se on surullinen lause. Mutta se sisältää myös jotakin muuta: kaikesta huolimatta et koskaan lakannut etsimästä läheisyyttä. Et koskaan lakannut rakastamasta. Et koskaan lakannut näkemästä ihmisiä.
Jopa äitiäsi, joka jätti sinulle niin paljon antamatta. Jopa isääsi.
---
Se ei ehkä ole Marsin voimaa.
Ei Saturnuksen ankaruutta. Eikä myöskään Merkuriuksen nerokkuutta. Ehkä se on vain hiljaista ihmisyyttä. Ja tänään se vaikuttaa minusta tärkeämmältä kuin mikään syntymäkartta.
Ehkä tälle illalle todella riittää vain tämä: > Me kaikki käymme läpi jotakin.
Olkaamme siis ystävällisiä toisillemme. Ja ehkä myös hieman ystävällisempiä itsellemme.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
