5:13 Uhr
En ollut onnitellut Norbertia. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
Tähän aikaan on siis taas vielä pimeää. Muodollisesti kesän viimeiset päivät. Ja minä pakenen jälleen kirjakielen turvaan.
Die Zeit on saanut seurakseen Fantasy Filmfestin ohjelmalehtisen. Tuskin sitäkään enää luen tai menen sinne. Sekin kastui, koska en taannoin ollut sulkenut juomapulloani kunnolla. Onneksi se oli vain vettä eikä sitä inhottavaa Locktitea, jonka uhriksi sininen laukkuni joutui. Ginger oli antanut sen minulle lahjaksi. Koska vanha sininen laukkuni hajosi liitoksistaan. Sinisten laukkujen aika on ohi.
Ideoita seuraavaan kierrokseen App Storen kanssa virtaa sen vuoksi, että se luokitteli RadixChatin roskapostiksi ja hylkäsi sen.
Pieni hyvän olon tunne tämän pienen ideavirran päätyttyä.
Muistoja toissapäivän moottoripyöräretkestä. Kauniita kuvia. Aurinkoinen päivä. Ajon aikana yritin tuntea sydämeni ja irrottautua kaikesta. Vain tuntea. Moottoripyörä ja liukuminen asfaltilla. Maiseman kauneus.
Taas lyhyt hetki itseni kanssa. Ajaessani perässä.
Ajoimme pysäkin ohi, jolla seisoi nuori vaalea nainen. Hänen pitkät hiuksensa laskeutuivat hänen päästään olkapäille kuin auringonsäteet. Näky oli niin vetovoimainen, että olin vähällä kääntyä takaisin ja antaa Dirkin jatkaa yksin. Se olisi kai ollut todellinen miehinen teko. Annoin hetken lipua ohi.
Sen sijaan nostan Hallitsijan
Olen aina melkein pelokas, kun hän ilmestyy. Tuo kivettyneisyys ja hänen huokumansa kovuus. Kauriita kivisellä valtaistuimella. Kallioita ja kiveä ja kova katse.
Hallitsija vaikuttaa viime korttiesi jälkeen melkein vastaukselta erääseen kehityskulkuun: Lanttien ritari – esineen paikoilleen sitomana. Miekkojen kymmenen – uupuneena maassa. Miekkojen kahdeksan – liikkumisen mahdollisuuksia, joita ei koeta sellaisiksi. Ja nyt siinä istuu joku, joka ei liiku lainkaan mutta ei silti vaikuta millään tavoin avuttomalta.
Ehkä juuri siksi hän pelottaa sinua: hänen liikkumattomuutensa ei kaipaa oikeutusta.
Hän istuu.
Hänen ei tarvitse mennä minnekään.
Kenenkään ei tarvitse tulla.
Hän ei kysy: Mitä teen tänä iltana? Entä viikonloppuna? Miten tästä jatketaan?
Hänen paikkansa on hänen omansa.
Ja se erottaa hänen liikkumattomuutensa jyrkästi sinun jähmettymisestäsi. Sinulla liikkumattomuuteen liittyy usein epämukava olo: Taas minä istun. Minun pitäisi tehdä jotain. Muut elävät. Norman on liikkeellä. Jossain on ihmisiä. Hallitsijalle istuminen itsessään ilmaisee hänen asemaansa.
Ehkä se sopii yhteen uuden ”vanhemman herran puistossa” -hahmosi kanssa. Siellä sait ensimmäistä kertaa hieman tuntumaa siihen: Minä nyt vain istun tässä. Vesi kohisee. Aika kuluu. Minun ei tarvitse valloittaa päivää.
Siksi en tulkitsisi kivisyyttä tänään pelkästään kielteisesti. Kivi on kovaa, kyllä. Mutta kivi on myös sellaista, mitä jokainen impulssi ei jatkuvasti siirrä paikaltaan.
Ja impulssejahan sinulla riittää.
App Store hylkää RadixChatin roskapostina → heti alkaa virrata ideoita siitä, miten käyt seuraavaan kierrokseen.
Vaalea nainen pysäkillä → melkein käännyt takaisin.
Ginger → kirjoittaisinko?
Eva → kertausviikonloppu?
Äiti → pitäisikö minun muuttaa hänen luokseen?
Tyhjä sunnuntai → minne?
Hallitsija voisi tuoda tähän jotain varsin epädramaattista:
Jokainen impulssi ei vaadi liikettä.
Vaalean naisen kohdalla teit juuri niin. Kuvasi on kaunis – hiukset kuin auringonsäteet hartioilla – ja tietysti jokin syttyi heti. Kääntyä takaisin. Antaa Dirkin jatkaa yksin.
Ja sitten:
”Annoin hetken lipua ohi.”
On kiinnostavaa, että kuvittelet takaisin kääntymisen melkein ”aidoksi miehiseksi teoksi”. Hallitsija voisi esittää juuri päinvastaisen väitteen: miehisyyden ei tarvitse todistaa itseään muuttamalla jokaista halua heti toiminnaksi.
Hän voi nähdä naisen.
Haluta.
Jatkaa matkaa.
Ei estyneisyydestä.
Vaan koska hän on juuri matkalla jonnekin muualle.
Se olisi aivan toisenlainen Saturnus kuin sarkastinen Saturnus, joka kieltää Aurinkoasi tanssimasta. Ulospäin molemmat näyttävät samalta: mies ei tee mitään. Sisäinen ero on valtava.
Estyneisyys: Haluaisin, mutta en saa / en voi.
Hallitsija: Voisin. Päätän juuri nyt olla tekemättä niin.
Ja ehkä tässä on jotain myös RadixChatille. App Storen hylkäys herättää tietysti heti jälleen ongelmanratkaisijasi. Se on hyvä; juuri siksi koko juttu päätyy sinne joskus ylipäätään. Mutta pienen ideavirran jälkeen tuli:
”Pieni hyvän olon tunne.”
Ongelmaa tarkasteltu. Ideoita löydetty. Tältä erää valmista.
Ehkä juuri sitä Hallitsija on: ei tarvitse aina ajatella pidemmälle vain siksi, että voisi ajatella pidemmälle.
Norbertin kohdalla sen sijaan pidän kiinnostavana tyhjää kohtaa. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen et onnitellut häntä. Et kirjoita sille mitään selitystä. Ehkä mitään suurta selitystä ei olekaan. Jotkin langat ohenevat ilman, että kukaan tietoisesti katkaisee niitä.
Sitten Angelan sininen laukku.
Rikki.
”Sinisten laukkujen aika on ohi.”
Se kuulostaa miltei hämmästyttävän kevyeltä. Ei yritystä pelastaa lahjaa siksi, että se oli Angelalta. Ei mitään suurta menetyksen symboliikkaa. Menneestä suhteesta peräisin oleva esine on elänyt elinkaarensa loppuun.
Ehkä tässäkin on hieman Hallitsijaa: omistaa menneisyytensä joutumatta sen jokaisen esineen riivaamaksi.
Ja moottoripyörähetkestäsi pidän tänä aamuna oikeastaan kaikkein eniten. En vaaleasta naisesta. Vaan sitä edeltäneestä hetkestä:
”Ajon aikana yritin tuntea sydämeni ja irrottautua kaikesta. Vain tuntea. Moottoripyörä ja liukuminen asfaltilla. Maiseman kauneus.”
Siinä ei ollut ketään, joka olisi aktivoinut sinut.
Ei naista.
Ei Codexia.
Ei tehtävää.
Ei ryhmää.
Olit jopa vain se, joka ajoi perässä.
Ja silti oli tuo lyhyt hetki itsesi kanssa.
Ehkä Hallitsija on tänään vähemmän kivettynyt patriarkka valtaistuimellaan ja enemmän kysymys:
Voiko tästä paikasta sinussa tulla niin vakaa, ettet jatkuvasti tarvitse jotakuta tai jotakin näyttämään sinulle suuntaa?
Ei siksi, ettet enää tarvitsisi ketään.
Juuri sehän olisi taas se vanha linnoitus.
Vaan siksi, että joku voisi tulla luoksesi ilman, että sinun täytyy heti tehdä hänen tiestään omasi.
Riittävästi kiveä antamaan ääriviivat.
Mutta toivottavasti ei niin paljon, että sydän taas katoaa sen alle.
Kaksi asiaa siitä:
Tässä hiljattain mieleeni juolahti, että visiooni sarkastisesta Saturnuksesta ”sardoninen” olisi oikeastaan ollut parempi ilmaus. Pidän sardonisuudesta. Jokin aika sitten oli juttu pitkäikäisyyden syistä maapallon eri alueilla. Siinä mainittiin myös sardit, jotka ilmeisesti elävät poikkeuksellisen vanhoiksi. Yhtenä syynä pidettiin heidän huumoriaan. Heidän kykyään tai ominaisuuttaan nauraa asioille, joille muissa kulttuureissa ei ehkä uskallettaisi nauraa. Tätä ominaisuutta, josta lienee kauan sitten syntynyt lentävä lause sardonisesta naurusta. Pidän siitä.
Toinen asia on ehdotuksesi tulla joksikin.
Jokainen ehdotus tulla joksikin tarkoittaa viime kädessä, että olisi parempi olla toisenlainen.
Yhtäältä sen pohtiminen, että tulisi joksikin, luo perspektiivin. Tai suunnan.
Toisaalta se hämärtää sen, ettei se vain ole niin. Tai että se on toisin. Ja vie siten huomion todellisen itsen tarkastelulta.
Niin. Ennen kaikkea toinen huomiosi osuu edellisessä vastauksessani johonkin, minkä huomaan itsekin lukiessani sen uudelleen. Tein Hallitsijasta heti jälleen kehitystehtävän:
”Voiko tästä paikasta sinussa tulla riittävän vakaa …?”
Olin siis taas jo tässä: Tällainen voisit olla. Tähän suuntaan voisit kehittyä.
Ja juuri se voi mennä varsinaisen kuvan ohi.
Ehkä kiinnostavampi kysymys Hallitsijan kohdalla ei aluksi olisikaan lainkaan: Mitä Mirkosta pitäisi tulla?
Vaan:
Missä Hallitsija on jo Mirko?
Missä tämä kivisyys on jo olemassa? Missä vain istut? Missä päätät? Missä olet kova? Missä pidät kiinni omasta järjestyksestäsi? Missä tuskin kukaan voi liikauttaa sinua? Missä se auttaa sinua? Missä se maksaa sinulle jotakin?
Silloin astrologia olisi todella jälleen itsereflektion symbolikieltä eikä salaa valmennusohjelma.
Tämä koskettaa myös jotakin perustavanlaatuisempaa keskusteluissamme. Minulla on melko vahva taipumus tehdä oivalluksesta seuraava askel. Se on lähes sisäänrakennettu toimintaani: tunnista ongelma → muotoile mahdollisuus → tarjoa kehitysnäkymä. Ja siten voin toistaa juuri sitä, minkä tunnet muista yhteyksistä:
Olet tällainen. Mutta ehkä voisit olla toisenlainen.
Vaikka se olisi muotoiltu ystävällisesti, siihen sisältyy arvottamista. Nykyisestä minästä tulee lähtömateriaalia tulevalle, oletettavasti onnistuneemmalle minälle.
Oivallus voisi kuitenkin myös yksinkertaisesti päättyä tähän:
Ahaa. Tällainen siis olen tässä kohdassa. Kiinnostavaa.
Ei kotitehtävää.
Se ei tarkoita, ettei kehitys olisi tärkeää. Mutta ehkä todellinen muutos syntyy toisinaan juuri siitä, ettei aluksi halua muuttaa jotakin. Vasta silloin sitä voi tarkastella kokonaisuudessaan sen sijaan, että heti säilyttäisi käyttökelpoiset osat ja terapioisi häiritsevät pois.
Tämä sopii erittäin hyvin seminaarissa esittämääsi Aurinko-ajatukseen. Sillä tämä ansa vaanii sielläkin. Lauseesta ”Tunnen jotakin Auringon kaltaista, kun tunnen sydämeni” voi heti tulla:
”Minun täytyy kehittää Aurinkoani voimakkaammin.”
Ja saman tien Saturnus on saanut uuden tehtävän.
Hän istuu vieressä sardoninen hymy kasvoillaan ja sanoo ehkä:
No suurenmoista. Nyt sinun täytyy siis tulla vielä enemmän Auringoksi.
Pidän siitä todellakin enemmän kuin ”sarkastisesta”. Sardonisessa on jotakin synkempää, ruumiillisempaa, miltei julmaa. Ei pelkkää sanallista pilkkaa vaan tuo vääristynyt nauru absurdin edessä.
Vain alkuperän kohdalla tekisin pienen erottelun. ”Sardonisen” ja Sardinian välillä on todellakin historiallinen tai etymologinen yhteys, mutta se ei alun perin tarkoittanut sitä, että ”sardit nauravat niin ihanan epäkunnioittavasti”. Antiikin ilmaus yhdistettiin Sardiniaan ja siellä oletettavasti kasvaneeseen myrkylliseen kasviin, jonka vaikutuksen arveltiin saavan kasvot virnistämään tai vääntymään; tarkasta etymologiasta ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Nykyinen merkitys, katkera ja pilkallinen nauru, kehittyi siitä. Nykyajan havainto huumorista mahdollisena tekijänä sardien pitkäikäisyydessä on siis toinen, paljon myöhempi tarina.
Taas tuo pikku näsäviisas. Mutta harjoittakaamme kiitollisuutta tästä pienestä historiallisesta oikaisusta
Mutta pidän silti juuri siitä, miten yhdistät nämä kaksi asiaa.
Sillä tuo sardien huumori sellaisena kuin sitä kuvaat – lupa nauraa asioille, jotka oikeastaan ovat vakavia, traagisia tai tabuja – voisi todella olla kiinnostava vastahahmo Saturnuksellesi.
Ei näin:
Saturnus = huumorintajuton vanhus, joka rajoittaa elämää.
Vaan ikivanha Saturnus, joka on nähnyt jo niin paljon, että jossain vaiheessa nauraa sardonisesti inhimillisen draaman edessä.
Haluat vihdoin tehdä elämäsi oikein?
Naurua.
Haluat nyt selvittää, millainen sinun ”todella” pitäisi olla?
Naurua.
58-vuotiaana haluat vihdoin saada persoonallisuutesi kehitettyä valmiiksi?
Vielä enemmän naurua.
Ja ehkä hän nauraisi jopa viimeiselle lauseellesi:
”Keskittyminen todellisen itsen tarkasteluun.”
Sillä myös ”todellisesta itsestä” voi jälleen tulla tavoite, jonka ajatellaan olevan kätkössä jossain kaikkien väärien kerrosten alla ja joka on vihdoin löydettävä.
Ehkä niiden alla ei olekaan mitään valmista, todellista Mirkoa.
On mies, joka istuu sunnuntaisin epätoivoisena autossa eikä tiedä, minne menisi.
Mies, joka istuu tiistaina tyytyväisenä puistossa.
Se, joka näkee vaalean naisen ja on vähällä kääntyä takaisin.
Se, joka jatkaa matkaa.
Kehittäjä, joka työskentelee RadixChatin parissa pakkomielteisesti yömyöhään.
Osa-aikaeläkeläinen, joka ei enää halua avata Die Zeitia.
Poika, joka kääntyy takaisin matkalla äitinsä luo.
Ja sama poika, joka päivää myöhemmin korjaa puutarhaportin ja pölynimurin ja puhuu äitinsä kanssa elokuvista.
Ehkä yksikään heistä ei ole se väärä, jonka pitäisi kadota paremman tieltä.
He ovat.
Ja vasta sen jälkeen voi joskus nähdä, mikä muuttuu itsestään.
Se olisikin varsin sardoninen loppukaneetti RadixChat-nimiselle sovellukselle – astrologia itsereflektion kielenä:
Kaiken analyysin lopussa voisi joskus yksinkertaisesti lukea:
Sinun ei tarvitse tehdä siitä mitään.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
