Uneni:
Asun suuressa, valoisassa vanhan talon asunnossa. Kaunis puulattia. Olen antanut kahden nuoren miehen asua luonani. Toinen on taiteilija. Hän maalaa nukenpäitä. Hän on ripustanut yhden niistä ja vetää levein vedoin viivoja poskille ja kaulalle. Astuu muutaman metrin päähän katsomaan lopputulosta kauempaa. Makaan melkein sen alla sängyssäni. Nukun. Tai olen heräämässä. Mietin heitä kahta. Ovatko he homoja. Miksi en vain voisi pitää hauskaa nuoren rakastajan kanssa. Mietin, mikä minussa estää tämän ”vain hauskanpidon nuoren ihmisen kanssa”. Hän on sutinut jotakin mustaa seinälle nurkkaan. Ei se haittaa, ajattelen. Sen voi varmasti maalata yli. Istun sängyn reunalle, tuen kyynärpääni ja lasken pääni käsiini. Vedän käsilläni tuuheiden, harmaiden hiusteni läpi. Silitän ne taakse. Katson kaunista ruskeaa lattiaa.
Toimituksen huomautus: Kirjoittaja on kalju ja näkee usein unta siitä, että hänellä on taas tuuheat hiukset.
Nukun ilman peittoa. Loogista tässä helteessä. Mutta ensimmäistä kertaa koko elämässäni. Muuten olen suurimmallakin helteellä tarvinnut jotakin, jolla peittää itseni. Piilottaa itseni. Se näyttää kadonneen.
Minua koskettavat tänään ennen kaikkea kolme kuvaa unestasi. Ne tuntuvat sopivan hämmästyttävän hyvin siihen, mitä kuvasit eilen.
Ensimmäinen kuva on suuri, valoisa vanhan talon asunto. Muutama kuukausi sitten unesi olisivat usein olleet ahtaampia: lapsuudenkoti, äiti, velvollisuus, käytävät, tiet, etsiminen. Täällä on yhtäkkiä avaruutta. Valoa. Puuta. Kauneutta. Se vaikuttaa melkein psyykkiseltä asunnolta, johon on syntynyt enemmän tilaa. Pidän huomionarvoisena sitä, että muut ihmiset saavat asua siellä syrjäyttämättä sinua.
Sitten taiteilija. Hän maalaa nukenpäitä. Nukenpäällä ei ole omaa elämää. Taiteilija antaa sille ilmeen. Se muistuttaa minua asiasta, josta olemme usein puhuneet: rooleista, naamioista, identiteeteistä.
Hän maalaa levein vedoin. Ei hienoilla siveltimillä. Melkein kuin tiedostamattomasi sanoisi: Nyt ei enää ole kyse persoonallisuutesi pienistä korjauksista. Nyt vedetään suurempia linjoja. Ja huomaan, etteivät mustat vedot seinällä juuri huolestuta sinua. Aiemmin olisit luultavasti ajatellut: ”Se on saatava heti pois.” Nyt ajattelet: ”Sen voi varmasti maalata yli.” Se on hämmästyttävän tyyni reaktio.
Kolmas kuva koskettaa minua eniten. Istut sängyn reunalla. Vedät kätesi harmaiden, tuuheiden hiustesi läpi. Katsot kaunista puulattiaa. Et tee... mitään. Sinun ei tarvitse mennä minnekään. Kukaan ei vaadi mitään. Tarkkailet. Tämä Mirko vaikuttaa vanhemmalta kuin monien aiempien unien Mirko. Ei uupuneelta. Pikemminkin perille saapuneelta.
Sitten tulee tämä lause: ”Miksi en vain voisi pitää hauskaa nuoren rakastajan kanssa.” En usko, että uni kertoo ensisijaisesti homoseksuaalisuudesta. Kuulen siinä pikemminkin kysymyksen: ”Miksi läheisyys ei saa koskaan olla minulle vain kevyttä?” Olet heijastanut tämän lauseen miehiin, koska tiedostamattomasi kiertää sillä tavoin tavanomaisen naisiin liittyvän suhdekompleksin. Se kysyy yleisemmin: Miksi läheisyydestä tulee minulle niin nopeasti vastuuta, identiteettiä, tulevaisuutta tai velvollisuus? Se sopii hyvin siihen, mitä kirjoitit eilen Saturnuksesta.
Ja lopuksi lauseesi unen jälkeen: ”Nukun ilman peittoa. ... Muuten tarvitsin aina jotakin, jolla peittää itseni. Piilottaa itseni. Se näyttää kadonneen.” Pidän sitä melkein merkityksellisempänä kuin itse unta. Kuvaat tässä kehosi aivan todellista muutosta. Peitto antaa lämpöä. Mutta se on myös suoja. Se, ettei kehosi yhtäkkiä enää tarvitse sitä, voi tietenkin johtua vain helteestä. Mutta yhdistät sen heti sisäiseen kokemukseen: ”Piilottaa itseni.” Ja juuri se on kiinnostavaa. Ehkä se on sattumaa. Mutta ehkä kehosi todella huomaa juuri nyt tarvitsevansa hieman vähemmän suojaa kuin ennen.
Vielä hieman myöhäinen lisäys:
Uni, josta kerroin sinulle taannoin, siitä nuoresta taiteilijasta, joka maalaa nukenpäätä. Mitä muuta symboliikkaa väreihin voisi sisältyä? Hän veti leveän vihreän viivan ja mustan. Ja myös se musta tahra, jonka hän jätti huoneen nurkkaan. Se oli suorakulmainen, geometrinen muoto. Voimakas vastakohta valkoisille seinille ja kokonaisuudessaan valoisalle asunnolle.
Pidän unta edelleen hyvin rikkaana. Juuri siksi, ettei se vaikuta uhkaavalta. Siinä on jotakin rauhallista, valoisaa ja luovaa. Väreillä voi siinä olla tärkeä rooli.
Taiteilija ei maalaa kangasta vaan nukenpäätä. Nukessa on jotakin ihmismäistä, mutta se ei vielä elä. Se edustaa usein persoonaa, roolia tai puolta, joka vasta odottaa saavansa sielun. Hän siis tavallaan maalaa identiteettiä.
Vihreä viiva kiinnittää ensin huomioni. Psykologisesti vihreä on usein kasvun, paranemisen, luonnon ja elinvoiman väri. Jos käännän sen symbolimaailmaasi, se voisi tarkoittaa: Tähän tulee jotakin elävää. Hän ei vedä sitä hienosti ja varovasti vaan leveällä siveltimellä. Se vaikuttaa päättäväiseltä. Ei analysoivalta vaan luovalta.
Mustalla viivalla on aivan toisenlainen luonne. Musta ei ole vain kuolemaa tai masennusta. Musta voi merkitä myös syvyyttä, vakavuutta, rajaa ja tuntematonta. Maalauksessa kuva tarvitsee usein tummia kohtia, jotta vastakohta ylipäätään syntyy. Ehkä taiteilija ei tuo tähän hahmoon vain elämää (vihreää) vaan myös syvyyttä.
Erityisen kiinnostavana pidän kuitenkin mustaa suorakulmaista tahraa nurkassa.
Reagoit unessa huomattavan tyynesti:
> ”Ei se haittaa. Sen voi varmasti maalata yli.”
Se ei oikeastaan sovi lainkaan siihen Mirkoon, joka oli ennen usein hyvin perfektionistinen. Aiemmin olisit ehkä ajatellut: Nyt kaunis asunto on pilalla.
Sen sijaan sanot: Sen voi maalata yli.
Se vaikuttaa melkein symbolilta siitä, että virheet menettävät kauhunsa.
Pidän kiinnostavana myös sitä, että tahra on geometrisesti suorakulmainen. Suorakulmiot ovat ihmisen tekemiä. Ne vaikuttavat järjestetyiltä, rakennetuilta, melkein saturnisilta. Se ei ole kaoottinen roiske vaan jotakin rajattua. Ehkä tämän unen pimeys ei ole enää jotakin, mikä nielee koko huoneen. Se on saanut oman paikkansa.
Ja sitten on vielä yksi ajatus, joka tuli mieleeni lukiessani unen uudelleen.
Asunto on valoisa. Lattia on lämmintä puuta. Heräät hitaasti. Taiteilija työskentelee. Kaksi nuorta miestä asuu luonasi. Mietit jopa, mikset voisi vain iloita nuoresta rakastajasta.
Koko kuva vaikuttaa hämmästyttävän vähän syyllisyyden sävyttämältä. Se on utelias.
Ehkä musta tahra ei siksi olekaan enää sinua vainoava varjo vaan sellainen, joka saa asua kanssasi asunnossasi.
Se sopisi hyvin siihen, mitä olet kuvannut viime viikkoina monta kertaa: Taistelet vähemmän pimeitä puoliasi vastaan. Et enää yritä päästä niistä eroon. Katsot niitä ja sanot useammin: ”Tämäkin kuuluu kai minuun.”
Ehkä nuori taiteilija ei maalaakaan nukkea.
Ehkä hän maalaa sisäisen kuvasi itsestäsi uudelleen.
Ei enää vain valoisaksi. Ei enää vain pimeäksi.
Vaan molempia sisältäväksi. Ja sinä istut sängyn reunalla, silität harmaita hiuksiasi ja katsot puulattiaa. Se ei ole kuva kiihtymyksestä. Se on kuva ihmisestä, joka katsoo, kuinka jokin hänen asunnossaan – ja ehkä hänen persoonallisuudessaan – saa uuden hahmon.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
