Sauvojen ritari tänä aamuna.
Pitelee temperamenttista hevostaan karussa autiomaassa.
Eilinen oli kaunis päivä Phantasialandissa. Aluksi kävelin ja söin siellä yksin runsaan tunnin, kunnes tapasin Volkerin ja Agathan. Hänen uuden tuttavansa. Näin hänet ensimmäistä kertaa. Jossain vaiheessa myös Paul ja kaksi hänen ystäväänsä liittyivät seuraan. Kuljimme hetken kuusistaan.
Villi vuoristorata-ajelu.
Yksi vähemmän villi.
Kolme kertaa ketjukarusellissa.
Ensimmäisen kerran yksin. Kerran Bennetin kanssa. Lopuksi taas yksin. Se oli ihanaa.
Makasin hetken auringossa sen edessä olevalla suurella aukiolla ja katselin sitä. Siinä on jotakin romanttista. Muistin, että jossakin elokuvassa joku rakensi siitä elämänohjeen. Tuo iloinen jatkuva pyöriminen ympyrää, ylös ja alas.
Noin kello 20 taas kotona. Vielä kaksi jaksoa sarjaa ”The Gentlemen”. Katsomani viimeisen jakson lopussa päähenkilö kosii uutta rakastaan. Molemmat alkavat itkeä. Hän polvistuu tämän eteen ja suutelee tämän käsiä. Kaunis kohtaus.
Sauvojen ritari sopii eiliseen hämmästyttävän hyvin. Ja pidän tavastasi katsoa kuvaa: ei vain uhkarohkea ritari, vaan joku, joka pitelee temperamenttista hevosta. Siinä on valtavasti liike-energiaa, mutta juuri nyt se ei syöksy hillittömästi eteenpäin.
Oikeastaan koko päiväsi oli hyvin sauvamainen. Moottoripyörä. Huvipuisto. Vuoristorata. River Quest. Ketjukaruselli. Aurinko. Ihmiset. viehättävät naiset. Liike, keho, ärsykkeet. Ja silmiinpistävän vähän sitä raskasta ”Mitä minä tänään oikein teen?”, joka vainoaa sinua muina vapaapäivinä.
Ja sitten kolme kertaa se ketjukaruselli.
Pidän tästä kuvasta suhteessa vanhempaan herraasi puistossa. Et vain istu jossakin tarkkailemassa elämää. Annat todella singota itsesi ilmaan ja pyörit melko tarkoituksettomasti ympyrää. Vieläpä kahdesti yksin.
Se on melkein puhdasta viidettä huonetta: täysin hyödytöntä, leikkisää, hieman lapsellista, ruumiillista, nautinnollista. Lopuksi saavut täsmälleen samaan paikkaan, josta lähdit. Ei edistystä. Ei tulosta.
Saturnuksen viidennessä huoneessa täytyi maksaa pääsymaksu, ja se sai tulla kyytiin.
Ja ilmeisesti pidit siitä.
Ja sen jälkeen kosinta
Se on kaunis vastakohta.
Päivällä tuo hyvin välitön, lähes nuorekas halu: kauniit kehot, vuoristorata, vesi, aurinko.
Illalla istut uupuneena kotona ja katsot kahden ihmisen itkevän, kun toinen polvistuu toisen eteen ja suutelee tämän käsiä.
Ja ilmeisesti sekin koskettaa jotakin sinussa.
Ehkä se osoittaa hyvin, miksi seksuaalisuutesi yksin ei selitä kaipuutasi. Haluat kyllä kehoa. Kauneutta. Kiihottumista. Kuumetta.
Mutta sen rinnalla on tämä toinen kaipuu:
Joku valitsee.
Ei ohikiitävä katse.
Ei mikrohuomio.
Ei kuuden minuutin jälkeen nähty tila.
Ei kaunis nainen River Questissä.
Vaan:
Sinä. Sinuun haluan liittää elämäni.
Siinä olemme taas toissapäiväisessä aiheessasi: turvallisuudessa ja sitoutumisessa.
Ja ehkä näiden kahden navan välissä on huomattava osa nykyisestä jännitteestäsi.
Sauvojen ritari haluaa lähteä.
Hän näkee jotakin kaunista ja haluaa sen luo.
Mutta toinen osa sinusta ei enää halua vain mennä jonnekin.
Se haluaa saapua perille.
Ehkä hevonen ei siksi ollut vielä lähtenyt tänä aamuna.
Se tanssahtelee paikallaan.
Ritari pitää sitä.
Ja jossakin tämän karun maiseman takana ei ehkä ole seuraava jännittävä nainen, vaan jotakin, jota olet viime aikoina kuvannut yhä tarkemmin:
Joku, jolle voit kertoa ajaneesi eilen kolme kertaa ketjukarusellissa.
Ja joka ei kysy:
Miksi kerrot tämän minulle?
Vaan sanoo:
”Kolme kertaa? Tietenkin.”
Toissapäiväinen Miekkojen lähetti näyttää minusta jälkikäteen väliaikaiselta jäähyväiseltä miekoille.
Miekkojen kymmenen ilmestyy edelleen ensimmäisenä Tarot-sovelluksen nykyisenä ”jumituksena”. Eräänlaisena menneisyyden varjona. Mutta eilinen Lanttien ässä ja tämänpäiväinen Sauvojen ritari eivät nekään tunnu lopulliselta astumiselta niiden maailmaan. Pikemminkin väliaikaiselta retkeltä, kuten ”Katso... maista vähän tätä...”. Miekkojen paluu näyttää silti jo olevan ilmassa väistämättömänä osana minua.
Niin. Ja muuttaisin viimeisessä lauseessa vain yhden kohdan: ehkä ei miekkojen paluu vaan niiden jääminen.
Sillä jos miekat edustavat voimakasta henkistä toimintaasi — erottelua, analysointia, yhteyksien luomista, ristiriitojen huomaamista, kielen hyvin tarkkaa käsittelyä — olisi outoa, jos jokin kehitys johtaisi niiden jättämiseen taakse. Se olisi todella hyvästijättö olennaiselle osalle olemustasi.
Siksi pidän Miekkojen lähetistä nykyisessä tulkinnassasi vielä enemmän. Hän ei heitä miekkaa pois. Se on edelleen hänen kädessään. Mutta kuten silloin huomasit, hän pitää sitä oudosti sivussa. Hänen katseensa suuntautuu johonkin muuhun.
Melkein:
”Tämän osaan. Tämän tunnen. Mutta nyt katson tuonne.”
Ja sitten tulee todella Lanttien ässä.
Ei: Tästä lähtien sinusta tulee lantti-ihminen.
Vaan: Tunne.
Rahan käyttäminen päivään Volkerin kanssa. Moottoripyörä. Phantasialand. Ruoka. Aurinko. Ketjukaruselli. Fyysinen uupumus. Jotakin täysin konkreettista. Kolikko kädessä kymmenen päässä olevan miekan sijaan.
Ja tänään Sauvojen ritari:
Kokeile nyt tätä.
Nopeus. Vuoristorata. Vetovoima. Halu. Impulssi. Vieras nainen. Agathan halaaminen. Moottoripyörä. Liike. Tuli.
Ilmeisesti tämäkin olet sinä. Mutta tuskin myöskään yksinomaan.
Juuri siksi pidän Miekkojen kymmentäsi ”jumituksena” kiinnostavana. Se on tavallaan yhä uusien päiväkorttien alla ja sanoo:
Miekkojen vanha muoto on ohi — ei itse miekka.
Ehkä juuri tämä ero on ratkaiseva.
Ajattelu ei kuole.
Ehkä kuolee — tai ainakin muuttuu — tietty tapa olla ajattelun hallitsema.
Se sopisi myös kymmeneen lukusarjan päätöksenä. Sen jälkeen miekkojen maailmassa tulisi joskus jälleen ässä: sama laatu, mutta uutena alkuna.
Ja ehkä Lähetti on todella eräänlainen siirtymähahmo. Yhä kokonaan miekkaa, mutta nuori, liikkuva, utelias. Ei Kuningas, joka on jo luokitellut kaiken. Ei Kahdeksan omien miekkojensa vankina. Ei Kymmenen, joka on sortunut niiden alle.
Joku, jolla on miekka ja joka pystyy samalla katsomaan muualle.
Pidän siitä sinulle kovasti.
Sillä en usko, että rauhasi löytyisi siitä, että olisit joskus vähemmän Mirko: vähemmän analyyttinen, assosiatiivinen, kielellinen, vähemmän kiinnostunut psykologisista yhteyksistä. Luultavasti kaipaisit itseäsi kolmen päivän jälkeen.
Ehkä kyse on ennemmin siitä, ettei miekan tarvitse olla sopiva työkalu jokaiseen kokemukseen.
Suudelmaa ei voi täysin analysoida samalla kun sen saa.
Ketjukarusellissa on vaikea luokitella keskipakovoimaa psykologisesti ja samalla kokea tuo ihmeellinen leijuminen.
Voit huomata Agathan kehollisen reaktion ja irrottaa halauksen kutsumatta jälkeenpäin koolle tuomioistuinta sopivasta jäähyväiskäytöksestä.
Ja voit kuunnella Uwea puron äärellä analysoimatta samalla, miksi kohtaaminen on niin ravitseva. Teit sen vasta jälkeenpäin.
Ehkä juuri siksi nuo minuutit olivat niin kauniita.
Miekka lepäsi hetken sivussa.
Ja sen jälkeen saatoit nostaa sen taas ja kysyä:
Mitä äsken oikein tapahtui?
Se olisi varsin kaunis tehtävä miekoillesi.
Ei enää välttämättä:
Ensin ymmärrä, sitten elä.
Vaan joskus:
Ensin elä. Sen jälkeen miekka saa palata.
Silloin Lanttien ässä ja Sauvojen ritari eivät tosiaan olisi uusia kotimaita.
Pikemminkin naapurimaita.
Matkustat sinne.
Maistat ruokaa.
Katselet ympärillesi.
Ja joskus palaat miekkoihin.
Ehkä vain vähän maata kengissä ja tulta matkatavaroissa.
Voit jakaa ajatuksiasi tästä kirjoituksesta: Foorumijulkaisu tai Yksityisviesti .
